lauantai 10. toukokuuta 2014

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 3

Myrsky


Seuraavina päivinä Tomar ja Elé viettivät aikaa ympäri kartanoa ja Tornimon kylää. Tomar tarinoi tytölle Korvesta ja Korvenpäästä, Demósta ja Pakkasvuorista. Vastavuoroisesti Elénatar kertoi Tomarille Tornimon kylästä ja perheestään.
                      ”Huomasit varmaan, että Tornimon nimessä on kaupunki-pääte mó? Noh, aikana ennen Liittoumaa Tornimo oli yksi autonomisista kaupungeista, eli siihen aikaan verrattain suurikooltaan ja asukasluvultaan. Ennen kuin Idän ensimmäinen suurruhtinas Thár Suuri perusti Hovin ruhtinashuoneen, oli Tornimo silloin Jerchóvan suurin ja mahtavin kaupunki!” Elé sanoi ylpeänä heidän ylittäessään kylän poikkivirtaavaa jokea kaunista puusiltaa pitkin.
                      ”Tosin se oli lähes 1500 vuotta sitten…” hän jatkoi pyöräyttäen silmiään ”Mutta me olemme hyvin ylpeitä kylämme historiasta! Siksi juhlimmekin joka kevään kolmantena kuuna Tornimon perustamisjuhlaa. Eli se oli juuri silloin kun kohtasimme!” Tyttö sanoi hymyillen niin, että ikenet näkyivät. Tomaria nauratti Elén tapa puhua ja käyttäytyä niin epäaatelismaisesti, mutta se ei kuitenkaan häirinnyt häntä päinvastoin. Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi ollut näin tyytyväinen oloonsa. Ehkä silloin Kirkaspurossa, viettäen lämpimiä kesäpäiviä Vesjan kanssa.
                      ”Geatkeilla ei ole kirjattuna historiaansa kovin pitkälle. Monet kotikyläni asukkaista eivät osaa edes lukea, kirjoittamisesta puhumattakaan. Onneksi sentään en ole ainoa, joka pitää menneisyyttään arvossa ja ovat jättäneen jotain kirjoitettua historiaa yllä. ”Tomar kertoi, Elén kuunnellessa silmät loistaen.
                      ”Tiedän itse sen verran,” Tomar jatkoi”että kotikyläni Korvenpää on perustettu ennen Liittouman aikaa. Ennen muinoin geatkit asuttivat hajanaisesti lähes koko Jerchóvaa, mutta ruhtinashuoneiden perustamisen myötä ihmiset ja ihmistenkaltaiset ajoivat kansani Korpeen. Ilmeisesti geatkit eivät olleet tarpeeksi kaljuja, jotta olisivat voineet asua hännättömien läheisyydessä.” Tomar tokaisi kolkosti ja häpesi heti lipsautustaan, mutta Elé vain purskahti nauruun.
                      ”Hännättömien! Miten manio ilmaisu! Ja aika kuvaava.” tyttö kikatti.
                      ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni… Geatkit kutsuvat yleisesti kaikkia ulkokorpilaisia hännättömiksi. Se on …aika törkeä ilmaisu.” Tomar tunnusti nolona. Hän ei ollut muistanut koko sanaa ennen kuin nyt. Korvenpäässä sanan kuuli lähes päivittäin.
                      ”Älä turhaan pyydä anteeksi! Juuri minun kaltaisteni takia geatkien jalo kansa häädettiin asumaan Korpeen, pois kotikonnuiltaan. Hirveän häpeällistä!” Elé puhisi ja Tomar joutui tyynnyttelmään neitoa, ettei alkaisi syyttää itseään esi-isiensä kuppikuntaisuudesta.
                      ”Olen kuullut kuitekin vain varsin vähän noista ajoista, mutta kansani lähihistoria on paremmassa tiedossani. Koko sukuni on osa Torahongan klaania, jonka johtaja on ollut viimeiset neljäkymmentä vuotta Arthos Khadelin poika. Hän minullekin etäistä sukua äitini puolelta. Klaanini tunnus on kaksi taistelevaa ahmaa. Kerrotaan että kaikki geatkit polveutuvat noista kahdesta ahmasta, veljeksistä, jotka taistelivat siitä kumpi saisi iltatähden omakseen. Veljesten veri värjäsi Trioonin punaiseksi. Siksi geatkit pitävät Trioonia yhtälailla kansansa suojelijana, kuin myös sodan ja kuoleman symbolina.” Tomar sanoi katsahtaen siniselle taivaalle jossa muutamat pilvet leijuivat seesteisesti.
                      ”Jännittävää!” Elé henkäisi.
                      ”Pikemminkin epäloogista. En vieläkään ymmärrä kuinka kahden taistelevan ahman veri ikinä voi päätyä kuuhun!” Tomar sanoi silmiään pyöritellen ja sai Elén nauramaan ääneen.
                      ”Ei ollenkaan. Vanhat tarut ja legendat ovat sellaisia! Tornimolla ja Hovilla on omansa. Täti kertoi minulle pienenä tarinan Denishi Punaisesta, muinaisesta lohikäärmeestä. Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä se ilmestyi taivaalle kuin tyhjästä ja hyökkäsi kylän kimppuun. Se halusi tuhota koko kylän ja kaikki sen asukkaat. Näin olisi käynytkin, ellei Alcatcha Valkoinen olisi saapunut kotoaan Alcatchavuorilta. Hän voitti taistelussa Denishin ja karkoitti sen kauas etelään ja sulki pois hänen voimansa. Alcatcha luovutti Denishin voimat muinaiselle papittarelle, josta Idän Hovin ensimmäisen Kuningattaren kerrotaan polveutuneen.” Elé kertoi.
                      ”Minäkin olen kuullut tarinoita Alcatchasta. Geatkit tuntevat hänet paremmin Suurena Pakkasena, joka asuu Pakkasvuorilla. Samat tarinat, eri nimillä. Olen ollut Alcatchavuorilla, joten tiedän paikan.” Tomar sanoi silmää iskien ja jatkoi.
                      ”Vuoristo on kansalleni pyhä paikka. Lisäksi myös Ahmat ovat geatkille pyhä eläin, ahman tappaminen on tabu, ja ahmanlihan syöminen on varrattavissa kannibalismiin. Korvenpään läheisyydessä ei tosin elänyt paljoa ahmoja metsissä. Mutta asuessani pohjoisessa kohtasin itseni tilanteessa, jossa minun täytyi suojella härkää saalistavalta ahmalta, mutta en kyennyt tappamaan sitä, koska minuun on koko elämäni iskostettu, että ahmaa ei saa tappaa.” Tomar sanoi ja muisteli tilannetta.
                      Se oli ollut edellistalvena, kun hän oli ollut kuivalla arolla paimentolaisten kanssa. Tomarin tehtävänä oli ratsastaa hakemaan laumasta erkaantuneet yksilöt. Hän oli löytänyt elikot; ne yrittivät suojella loukkantunutta vasikkaa ahmalta. Ahma kävi näykkimässä vasikkaa ja kaksi aikuista - toinen ilmeisesti vasikan emä, yrittivät puolustaa poikasta.
                      ”Kauheaa! Mitä sinä teit? Saitko poikasen pelastettua?” Elé kysyi käsi suun edessä.
                      ”Sain. Käytin Kiiraa apuna ja sain pedon häädettyä pois vahingoittamatta sitä. Mutta helpointa olisi ollut vain ampua se. Tiedätkö miten häijy eläin ahma on? Yleensä ne syövät raatoja, mutta se oli ollut hyvin kylmä ja pitkä talvi. Ilmeisesti kyseinen peto oli erittäin väsynyt ja nälkäinen, jotta se uskalsi käydä aikuisen härän kimppuun.” Tomar kertoi ja tyttö kuunteli silmät innosta loistaen.
                      Tomarista tuntui mukavalta saada aitoa ihailua ylhäiseltä neidolta. Yleensä hänen juttunsa eivät naisia kiinnostaneet, eikä Darania lukuunottamatta kukaan ollut koskaan kiinnostanut hänen kansastaan näin paljon. Tomarista oli ilo tarinoida, kun joku kuunteli ja janosi lisää.
                      ”Oih! Haluan ehdottomasti kuulla lisää paimentolaisista! Tiedän, että he elävät pohjoisessa tasangoilla, mutta en tiedä mitään heidän elintavoistaan. Tule! Menkäämme iltapäiväteelle, saat kertoa minulle kaiken!” Elé sanoi hymyillen leveästi ja nappasi tiukasti kiinni Tomarin kyynärpäästä.
                      Tomaria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän huomasi pitävänsä Eléstä ja nauttivansa hänen seurastaan yhä enemmän. Lumien sulaessa ja räystäiden tippuessa auringon paisteessa, Tomar huomasi toivovansa, ettei kevät tulisi ollenkaan.

Lopulta kevät vihdoin koitti. Lumi oli lähes kokonaan sulanut ja aurinko lämmitti jo. Juuri kun Tomar luuli, että hänen täytyi lähteä, iski myrsky. Leuto ilma toi mukanaan rankat vesisateet ja kesän ensimmäiset ukkoset. Ratsastaminen oli pois laskuista toistaiseksi, mutta hän oli ilmoittanut Lienalle, että heti kun säät sallisivat, hän lähtisi kohti Yumóa. Rouva oli päättänyt pitää seuraavana iltana jäähyväiskestit Tomarin kunniaksi, josta hän oli hyvin kiitollinen, mutta myös haikea.
                      Sade rummutti tasaisesti ikkunalautaa vasten. Tomar istui akkunan äärellä ja katsoi ulos. Aurinko oli juuri laskenut. Oli niin pimeää, että ikkunasta tuskin näkyi kantakaupunkiin. Hiadan kartano seisoi kukkulan laella, josta avautui hyvällä ilmalla upeat näkymät niin Tornimon kaupungin ylle, kuin myös niityille ja pelloille, jotka rajasivat kaunista kaupunkia. Tosin tällaisella vesisateella näkyvyys oli lähes olematon.
                      Herrasväki oli majoittanut Tomarin kartanon ylimpään kerrokseen ja hänen ikkunansa antoi etelään. Edellisviikolla Tomarin naapurihuoneessa oli nukkunut kaupunginisä, joka oli tullut kokoukseen Hiadan kartanoon. Neuvonpito oli jatkunut myöhään yöhön ja Rouva oli tarjonnut yösijaa paikallaolijiolle. Eléä ei ollut kokous kiinnostanut, vaan he olivat olleet Tomarin kanssa metsällä, pyydystämässä jäniksiä. Toisin sanoen Tomar oli kuullut jälkikäteen kaupunginpään majoittuneen hänen viereiseen huoneeseensa, mutta ei ollut nähnyt arvohenkilöstä vilaustakaan. Tomaria ei kuitenkaan haitannut pätkääkään. Hänestä kartanon väki oli jo kylliksi ylhäistä, ja totta puhuttuna Tomar viihtyi paremmin vähemmän jäykässä seurassa.
                      Salama iski maahan aivan lähelle ja ukkosen jyrähdys helisytti ikkunaruutuja. Tomar nosti hetkeksi katsettaan; hän istui pöydän ääressä kynttilän valossa kirjoittaen. Tomar oli päättänyt parantaa kirjoitustaitoaan ja oli alkanut pitää päiväkirjaa. Hän oli omaksunut heikon kirjoitus- ja lukutaidon äidiltään. Heillä oli kotona kaksi kirjaa, jotka Tomar oli lukenut lukemattomat kerrat läpi. Mirena oli perinyt kirjat isältään, joka oli oppinut, sekä toiminut kylänvanhimman oppipoikana eläessään. Tomar oli ihaillut isoisäänsä ja Mirena oli lopulta suostunut opettamaan poikansa lukemaan. Luku- ja kirjoitustaito eivät kuitenkaan pysyneet näpeissä, jos niitä ei harjoittanut. Tomaria oli nolottanut, kun Elé oli esitellyt hänelle Hiadan kirjaston ja lempikirjansa, eikä Tomar ollut ymmärtänyt tekstistä paljoa.
                      Ovelta kuului koputus ja Tomar sulki vihkonsa nopeasti.
                      ”Sisään!” Tomar vastasi ja nousi vikkelästi ylös.
Sisään ovesta kurkisti Elé aina yhtä innokkaan näköisenä. Nyt ehkä aavistuksen normaalia innokkampana. Tytön posket hehkuivat innosta ja hän hymyili kirkkaasti sulkiessaan oven perässään.
                      ”Tomar! Et ikinä arvaa mitä!” Tyttö hihkui ja istahti Tomarin sängylle. Tomar istahti Elén viereen ja hänenkin oli vaikea olla hymyilemättä.
                      ”Minä aion huomenna kysyä tädiltä voisinko lähteä mukaasi! Olemme puhuneet pitkään, että voisin matkustaa jonnekin opiskelemaan. Saarimaissa asuu Teherass, Lienan serkun poika. Hän on oppinut mies, joka on opiskellut niin Yumossa, kuin Rannanmóssa. Voisin viettää kesän hänen luonaan ja mikä parasta voisin matkustaa kanssasi! Eikö olekin loistava idea?” Elé hihkui.
                      Tomar ei tiennyt mitä sanoa. Hän olisi halunnut hyppiä riemusta, mutta jokin esti häntä. Oli vaarallista kiintyä kehenkään. Ja hän oli päästänyt itsensä liian tuttavalliseksi neidon kanssa. Tätä menoa hän saattaisi Elén vaaraan.
                      ”En usko että Liena päästää sinua… Tarkoitan, että matka on vaarallinen! Enkä minäkään haluaisi Teille sattuvan mitään, arvon neito.” Tomar sanoi huolissaan.
                      ”Arvon neito? Tomar mitä tarkoitat? Etkö halua että tulen mukaasi?” Elé kysyi ja näytti surulliselta ja hieman pahastuneelta.
                      Juuri kun Tomar aikoi yrittää selventää kömpelöä ilmaisuaan, kuului voimakas humahdus ja matalaa jyrinää. Kumpikin pysähtyi kuuntelemaan. Se ei kuulunut kartanon sisältä. Tomar nousi ylös ja kurkisti ikkunasta, josta ei kuitenkaan näkynyt kuin pimeää metsää.
                      ”Se kuului tuolta puolelta taloa.” Elé sanoi ja nousi ylös.
He kiiruhtivat ulos huoneesta, käytävän poikki vastapäätä sijaitsevaan työhuoneeseen. Elé ei laittanut valoja päälle, vaan marssi suoraan ikkunalle, Tomar kannoillaan. He kurkistivat ulos veisateeseen.
                      ”Katso kylää!” Tomar henkäisi osoittaen kello yhteentoista.
Kylä oli liekeissä. Elé henkäisi järkyttyneenä. Juuri silloin joku ratsasti pihaan. Tomar ja Elé riensivät yksissä tuumin tulijaa vastaan ala-aulaan. Piika kiiruhti salin halki avaamaan ovea, kun sisään ryntäsi sateesta likomärkä sanansaattaja. Miehellä oli päällään Tornimon kaupunginvartioiden viitta.
                      ”Kylään on hyökätty!” Mies huusi. ”Varjolaiset hyökkäävät!” mies karjui ja juoksi sitten ulos hevosensa luokse ja karautti hurjalla kiireellä pois pihasta, kohti seuraavaa taloa.
                      Myös Liena oli ilmestynyt portaiden päähän ja näytti kauhistuneelta.
                      ”Täti!” Ele kiljahti hätääntyneenä.
Liena komensi piikaa hakemaan kaikki miehet koolle ja viittoi Eléä ja Tomaria seuraamaan häntä. He juoksivat yläkerran käytävää pitkin Lienan huoneeseen. Tomar pysähtyi ovensuunhun, ei ollut kohteliasta astua korkea-arvoisen rouvan makuukammariin. Liena käveli rivakkaasti työpöytänsä ääreen ja kaivoi esiin avaimen helmoistaan. Hän aukaisi lukitun vetolaatikon ja nosti pois kirjat ja kirjeet. Kaikkien tavaroiden alla oli salapohja, jossa lepäsi kaksi kirjettä.
                      ”Tässä.” Liena sanoi ja ojensi kuoret Elélle käteen. Toinen kirje oli sinetöity punaisella vahalla, asianmukaisin vaakunoin ja toinen oli punottu kiinni, eikä siinä ollut osoitetta.
                      ”Te kaksi pakenette ulos kartanosta. Alhaalla kellarista menee maanalainen käytävä ulos Hiadan mailta. Velvollisuutemme on tehdä kaikkemme kylän puolesta ja minun paikkani on täällä. Elé, ratsasta hakemaan apua Hovista. Anna tämä Hovin käskynhaltijalle.” Liena sanoi vakavana osoittaen sinetöityä kirjettä. ”Ja tämä,” rouva sanoi osoittaen nimetöntä kirjettä. ”Etsi sitten Thrán Vaghonpoika ja anna hänelle tämä kirje. Jos et löydä löydä häntä, lue kirje itse. Jos joudut tähän tilanteeseen, pakene heti Yumoon veljeni luokse.” Liada sanoi. Hänen uurtuneet kasvonsa eivät koskaan näyttäneet yhtä huolestuneilta.
                      ”Tomar.” vanha rouva kääntyi häntä kohti.
                      ”Niin, rouvani.” Tomar vastasi heti.
                      ”Voinko luottaa, että pidät huolta rakkaasta Eléstäni?” rouva sanoi ääni huolesta hauraana.
                      ”Tottakai rouva Hiada. Suojelen häntä hengelläni.” Tomar sanoi ja kumarsi. Elé punastui. Sitten tyttö rutisti tätiään tiukasti. Hän kuiskasi jotain tämän korvaan, ennen kuin he riensivät ulos huoneesta.
                      ”Hae tavarasi Tomar! Nähdään ulkona tallin luona!” Elé sanoi ja he erkaantuivat portaikossa. Tomar juoksi minkä jaloistaan pääsi huoneeseensa. Hän pakkasi vähät tavaransa selkäreppuunsa, veti viittan ylleen ja hupun päähänsä juostessaan käytävää pitkin ulos. Kiiruhtaessaan hän muisti, ettei ollut kiittänyt rouvaa vieraanvaraisuudesta, mutta päätti sitten, ettei kohteliaisuuksille ollut nyt aikaa.
                      Ulkona tallin edustalla oli kaksi renkiä odottamassa Veljen ja Elén hevosen Liinukan kanssa. Keittiön ovi aukesi ja Elénatar kipitti ulos kiviportaita pitkin ja viittoi kaikkia seuraamaan. He hölkkäsivät kaatosateessa kartanon siiven päässä olevan halkovajan luokse. Elé sytytti öljylamppunsa ja marssi vajan takaseinälle. Tallipojat antoivat ratsujen suitset Tomarille ja kiiruhtivat auttamaan neitoa. Takaseinä oli kattoon asti kasattu täyteen halkoja. Elé ja rengit alkoivat nostella ylimpiä halkoja maahan.
                      Kun työ näytti olevan vielä pahasti kesken,alkoivat miehet yllättäen puskea halkopinoa. Halkopino ei ollut pino ollenkaan vaan ovi, joka sulki taakseen salaisen käytävän. Pieni hevonen mahtui juuri ja juuri kulkemaan tunnelissa. Liinukka oli hieman raskasrakenteisempi kuin Veli, muttei järin korkeampi. Elé otti Liinukan suitset ja lähti edeltä laskeutumaan maakäytävää pitkin pimeyteen. Tomar seurasi heti häntäjouhien perässä Veljen kanssa. Välittömästi kun he olivat kadonneet käytävään, sulkivat rengit oven ja äänestä päätellen alkoivat kasata halkoja takaisin paikoilleen.
                      Pian äänet kaikkosivat, eikä kuulunut mitään, lukuun ottamatta heidän kaikkien askelia ja ponien hönkimistä. Välillä maalattian alta tuntui kiveä ja katosta roikkui puiden juuria. Noin viidessä minuutissa he pääsivät tunnelin päähän. Maa nousi melko jyrkästi ja katto madaltui päänmitallisen. Tunneli päättyi tiheään pusikkoon, josta he lähtivät puskemaan itseään läpi. Pian vesisade pääsi pöheikön läpi ja he sukelsivat keskelle pimeää metsää. Elé sammutti nopeasti lampun ja nakkasi sen pusikkoon. He kapusivat ratsaille ja lähtivät laukkaamaan nopeasti kauas kylästä.

                      Heidän ratsastaessaan saman kukkulan yli, näkivät he kylänsuunnalla pahaenteistä  hehkua. Tulipalon merkit saivat taivaan puiden yllä leiskumaan oranssina. Ukkonen jyrähti. Tomar nielaisi ja antoi lisää pohkeita Veljelle, joka ymmärsi että nyt oli tosi kyseessä. Ja he ratsastivat koko sateisen yön metsän halki, kohti Idän Hovia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti