Nouseva Uhka - Kappale 4

Lento Urbe Conditaan

                      ”Valtiatar?” Brittany kohotti kulmaansa ja otti hörpyn kahvistaan.

                      ”Kyllä. Varjolaisten kuningatar.” Eiffel sanoi ja lisäsi vettä omaan kahviinsa

Marko käveli ohjaamosta ja istui Brittanyn viereen sohvalle, aluksen liikkuessa automaattiohjauksella.

                      ”Mutta me tiedetään vain että se on Jerchóvassa. Me ei tiedetä missä siellä, tai kuka se on. Me ei edes tiedetä minkä näköinen se on.” hän sanoi kaataessaan itselleen kahvia. Brittany nojasi selkänojaan ja katsoi Eiffeliä pää kevyesti takakenossa.

                      ”Ootte te kyllä hulluja.” hän sanoi ja hymyili vinosti. ”Miten te sitten ajattelitte toimia? Jerchóva on iso maa.” hän kysyi.

Eiffel oli miettinyt tätä samaa kysymystä itsekin jo jonkin aikaa.

                      ”Yksi mahdollisuus on että me etsitään Antaniel ja sanotaan, että me voidaan hoitaa se homma. Sillä olis kaikki tiedot siitä kuningattaresta.” Eiffel sanoi hieroen leukaansa. Muut nyökkäilivät.

                      ”Mutta missä Antaniel on?” Waldo kysyi nojaten eteenpäin.

                      ”Se oli Thadenmaan läheisyydessä, kun me lähdettiin neljä päivää sitten. Mutta nyt se voi olla melkein missä vain.” Eiffel sanoi. Oli hetken hiljaista, kun kaikki miettivät seuraavaa liikettä.

                      ”Musta tuntuu…” Marko aloitti ja piti pienen tauon miettien. ”Me voidaan käyttää tämän aluksen tutkaa. Aluksen tietokoneessa on Antanielin aluksen tunnisteet. Lisätään ne tutkan tietokantaan ja me voidaan ehkä jäljittää Antanielin alus. Mutta meidän pitää olla kuitenkin tarpeeksi lähellä, sillä tutkan kantama ei ole kovin pitkä. Antanielin alus saa olla korkeintaan 50 valominuutin päässä. Jos se on kauempana, meillä ei ole mitään toivoa löytää sitä.” hän sanoi.

                      ”Eikö tällä pääse matkustamaan valonnopeudella?” Britanny kysyi. Marko hieraisi leukaansa.

                      ”Pääsee, mutta se kuluttaa paljon polttoainetta. Ja sitä ei ole loputtomiin jäljellä.” Marko sanoi.

”Jos me ajellaan pitkin ja poikin aurinkokuntaa, meiltä loppuu bensa ja happi ja sitten me vaan kuollaan, joko tukehtumalla tai nälkään.” Eiffel lisäsi ja muut nyökkäilivät.

                      ”Okei, koitetaan sitä. Otetaan kurssi Thadenmaahan päin, hyvällä tuurilla Antaniel on yhä siellä.” Eiffel sanoi. Marko nyökkäsi ja nousi ylös. Muutkin nousivat ja he menivät Markon perässä ohjaamoon. Marko istuutui ja alkoi näpytellä tietokonetta. Hän aukaisi tutkan ja syötti koneeseen Antanielin aluksen tunnukset. Marko vaihtoi aluksen käsiohjaukseen ja muut istuivat alas. Tietokone laski hetken, kunnes kojelautaan syttyi sininen valo ja alus hyrähti.

                      ”Antaniel on luultavasti yhä lähellä Thadenmaata, kun alus sai heti vainun.” Marko sanoi ja napsautti jotain nappia. Hän nyökkäsi muille ja alus kiihdytti matkaan.

Kului päivä, kului toinen. Tunnit matelivat pienessä aluksessa, jossa viisi ihmistä yritti saada aikansa kulumaan. Mitä kauemmin aikaa kului, sitä tunkkaisemmaksi ilmapiiri alkoi käydä. Eiffel yritti pitää mieltä korkealla juttelemalla kaikille vuorotellen, mutta hänkin huomasi pian, että muiden naamat alkoivat vain ärsyttää. Lopulta Eiffelkin tyytyi istumaan hiljaa puhumatta mitään. Hän vaihtoi vain pari sanaa välillä Markon, välillä Brittanyn kanssa.

Eiffel oli pistänyt merkille, että Waldo oli muuttunut Priorista lähdön jälkeen jälleen sulkeutuneemmaksi. Hän saattoi istua hiljaa pitkiäkin aikoja, mutta puhuteltaessa yritti vaikuttaa pirteämmältä. Se sai Eiffelin levottomaksi. Nämä merkit hän oli nähnyt aiemminkin. Vuosikausia sama järjestys. Aluksi hän vakuuttaa kaikki, että selätti masennuksensa; mutta jo parin kuukauden kuluttua, hän jo vajoaa samaan synkkyyteen kuin aiemmin. Nyt oli kulunut paljon lyhyempi aika. Ei tarvinnut olla kouluja käynyt tietääkseen, että myötätuuli saattaa kääntyä nopeastikin sairastuneessa mielessä. Minun täytyy pitää häntä silmällä. Parempi nukkua vähemmän, kuin siivota verta seinältä.

Enemmän Eiffel oli kuitenkin huolissaan Mendezistä, joka näkönsä menettämisen jälkeen oli muuttunut kaikista eniten. Hän näytti synkältä ja halusi istua aina muista erillään. Mutta pahinta oli hiljaisuus. Kun Mendeziltä kysyi jotain – mitä tahansa, hän ei vastannut. Joskus hän saattoi nyökätä tai pudistaa päätään. Eiffel tiesi, että Mendez oli vain hyvin lyöty sokeuden takia ja hänen masennuksensa oli vain reaktio tilan aiheuttamaan shokkiin. Hän tarvitsee vain aikaa, Eiffel mietti katsoessaan sohvalla istuvaa Mendeztä, joka joutui juuri vastentahtoaan Brittanyn sosiaalisen hyökkäyksen uhriksi. Pitkän mankumisen jälkeen Mendez suostui ottamaan Britan keittämää kahvia ja tyttö poistui paikalta, kuin olisi juuri voittanut sodan.

Mendez oli ollut porukan täyspäisin aina. Realisti. Rationalisti. Viilipytty, kuten Marko sanoi. Kun kaikilla muilla meni vähän liian lujaa, Mendez oli aina se, joka piti päänsä kylmänä. Siksi hän on lyömätön rintamalla. Jos vaikka piiritys näytti menevän reisille ja toiset alkoivat hutiloida stressin alla, hänen aivonsa alkoivat käydä täydellä teholla. Kalistarin linnassakin se oli Mendez joka äkkäsi kellarin ensimmäisenä. Eiffelistä oli kiusallista myöntää, mutta hän ei ollut huomannut luukkua laisinkaan. Tilanne näytti nyt pahalta, mutta Eiffel uskoi että Mendez tokenisi. Hän on kokenut pahempaakin, me kaikki olemme.

Eiffel kiitti Brittanya kahvista ja käveli ohjaamoon. Muut jäivät matkustamoon ja Eiffel sai vaihteeksi hetken omaa rauhaa. Hän istuutui toiselle etupenkille ja laski kahvikupin kojelaudan päälle, vaikka Marko oli kieltänyt häntä monta kertaa. Eiffel oli puolestaan vetänyt joka kerta johtaja-kortin, jolla hänellä oli tapana perustella etuoikeuksiaan, vaikka häntä ei oltu koskaan virallisesti valittu kapteeniksi. Itse asiassa hän ja Waldo olivat yhdessä perustaneet ryhmän, johon sitten Mendez ja Brittany olivat liittyneet myöhemmin.

Jossain vaiheessa alkutaipaleessa Eiffel oli huomannut muiden seuraavan hänen esimerkkiään, ja lähes kaikki päätösten teko siirrettiin aina hänelle. Lopulta hän oli omaksunut johtajan roolin ja he kaikki olivat tehneet asiasta sanattoman sopimuksen. Johtaminen oli vain sujunut Eiffeliltä luonnostaan, vaikkei se aina ollut helppoa. Ensimmäinen aidosti vaikea päätös oli korvata Brittany Markolla. Ryhmän dynamiikan kannalta neljä päätä oli paras kokoonpano, ja he eivät yksinkertaisesti tarvinneet nimenomaan Brittanya.

Eiffel huokaisi ja hörppäsi kahvia, joka alkoi olla juuri sopivan lämpöistä. Hän muisti elävästi sen päivän, kun joutui antamaan Brittanylle lähtöpassit reilut viisi vuotta sitten. He olivat juuri siirtäneet päämajansa Városiin ja olivat hakemassa viimeisiä tavaroita vanhasta leiristä, kun he olivat nähneet palavan talon, josta kuului avunhuutoja. Talo oli syrjässä, eikä lähellä ollut asutusta, joten he kokivat velvollisuudekseen mennä apuun. Talon sisältä he löysivät Markon, joka oli pahasti loukkaantunut ja jätetty taloon kuolemaan. Marko ei koskaan kertonut mitä alun perin oli tapahtunut, mutta näin he tutustuivat häneen.

Lopulta ilmeni, että Marko olisi sopiva lisä heidän ryhmäänsä teknisen osaamisensa ja ajoneuvotietämyksensä ansiosta. Ainoa ongelma oli kenestä he luopuisivat hänen tieltään. Päätöksen teko siirtyi luonnollisesti Eiffelille. Ongelmaratkaisukykynsä ansiosta Mendez oli korvaamaton ja Eiffel piti Waldoa vertaisenaan. Brittanyllä oli terävä pää ja hän hallitsi myös tarkkuus-ammunan, mutta ei vain yhtä hyvin, kuin Waldo. Lisäksi tyttö oli kova ilmaisemaan mieltään ja ajautui usein riitaan Eiffelin kanssa. Ratkaisu ei ollut ollut helppo, mutta Eiffel sai heti tuntea sen nahoissaan. Brittany veti herneen syvälle nenäänsä ja syytti Eiffeliä sovinistiksi ja vaikka miksi. Naikkosen mielestä ryhmä olisi toiminut hyvin viidellä hengellä, mutta Eiffel ei ollut samaa mieltä. Hänellä oli lähes kaksikymmentä vuotta enemmän kokemusta rintamalta, ja oli nähnyt mikä toimii parhaiten. Brittany oli kuitenkin vakuuttunut, että Eiffel erotti hänet, koska oli nainen. Tyttö lähti vihaisena ja katkerana, eikä koskaan antanut hänelle anteeksi. Tämän jälkeen Brittany oli vaihtanut tarkkuusammunnan kamppailulajeihin. Tyttö halusi selvästi näyttää, että Eiffel oli tehnyt virheen erottaessaan hänet.

Viimeinen hörppy kahvia oli kylmä ja maistui kitkerältä. Eiffel irvisti ja laski kupin kojelaudalle. Silloin taulussa syttyi vihreä valo ja kuului piippaus. Eiffel kääntyi matkustamoon.

”Marko, tänne.” hän huikkasi. Marko nousi ylös ja talsi laiskasti ohjaamoon.

”Eiffel, kuppi.” hän sanoi happamasti ja istuutui alas. Hän napsautti aluksen käsiohjaukselle ja tarkkaisi tietokoneeseen ilmestyviä lukemia. Myös Brittany ilmestyi ohjaamoon heidän taakseen.

”Antanielin alus.” Marko sanoi enemmän Britalle kuin Eiffelille ja naputteli jotain koneeseen. Brittany kiepsahti ympäri ja asteli nopeasti matkustamoon, josta palasi pian Waldon ja Mendezin kanssa. Kaikki istuutuivat alas. Alus tärähti vaisusti ja alkoi hiljentää vauhtia.

”Tuolla.” Marko sanoi osoittaen eteenpäin. Etäisyydessä näkyi pieni piste, joka lähestyi hitaasti. Pian pisteestä sai selvää, että se oli Antanielin alus. Lähestyessään alusta he kuitenkin huomasivat, että kaikki ei ollut kohdillaan.

”Mitäh…?” Eiffel ihmetteli kulmiaan kurtistaen.

Kun he lopulta olivat näköetäisyydellä, näki selvästi, että alus oli ollut tulituksen alaisena. Avaruudessa leijui rojua ja aluksen osia. Alus pyöri akselinsa ympäri pimeänä ja elottoman oloisena. Heidän saavuttaessaan kohteensa karu todellisuus paljastui heille. Kyljessä näkyi ammottava aukko ja toinen moottori oli ammuttu irti. Kaikki tuijottivat hiljaa ja Brittany kuvaili Mendezille mitä he näkivät.

”Varjolaiset?” Waldo kysyi.

”Todennäköisesti.” Eiffel sanoi vakavana.

”Mitä me nyt teemme?” Marko kysyi.

Kysymys oli hyvä.

”Skannaa alus.” Eiffel sanoi ja Marko teki työtä käskettyä.

Tietokone raksutti hetken ja piippasi skannauksen loputtua.

”Aluksella on paikoin vielä happea. Se tarkoittaa toimivia ilmalukkoja.” Marko sanoi.

”Pitäisikö meidän tarkistaa alus? Jos siellä on eloonjääneitä?” Waldo ehdotti.

Eiffel raapi päätään. Ehkä Antaniel on yhä hengissä aluksella. Tai he saattaisivat löytää tiedot Varjon kuningattaresta, jolloin matka ei olisi ollut aivan turha.

”Ehkä, mutta ilman pukuja tuonne ei ole asiaa. Vaikka siellä on happea, me ei voida tietää tarkalleen missä sitä on. Lisäksi nää lukemat sanoo, että siellä on melkoisen kylmä. Eiffel?” Marko sanoi katsoen Eiffeliä kysyvästi.

”Jep. Pelataan varman päälle. Jos Varjolaiset on olleet asialla, en usko että eloonjääneitä löytyy, mutta siellä saattaa olla hyödyllistä infoa. Nakataan puvut niskaan ja aseet kans.” Eiffel sanoi.

Muut nyökkäsivät. Brittany ja Waldo painuivat laittamaan tavarat valmiiksi, kun Marko ohjasi Cer909:n Antanielin risteilijän laiturista sisään. He olivat sopineet jo aiemmin, että Mendez tulee mukaan, vaikka hän tulisi olemaan enemmän taakka. Sokeana hän ei pystyisi ohjaamaan alusta, ja jos jotain sattuisi, hän olisi täysin yksin avuttomana. Tätä tietenkään ei kukaan kehdannut sanoa ääneen, mutta kaikki tiesivät sen. Brittany oli heti lupautunut Mendezin silmiksi ja näin ollen he päättivät piilottaa, ja jättää aluksensa Antanielin muiden kiitäjien joukkoon.

Ilmalukko sihahti auetessaan. Ensimmäisenä sisään astui Eiffel. Hän astui pimeälle käytävälle ja katsoi molempiin suuntiin, ennen kuin hölkkäsi ensimmäisen nurkan luokse. Eiffel tarkisti reitin, ennen kuin antoi muille radiolla merkin. Seuraavaksi tuli Waldo, perässään Brittany, sekä Mendez ja häntää piti Marko. Mendez oli jo alkanut tottua sokeuteen ja hän liikkui helpommin kuin aiemmin, vaikka tarvitsi vielä ohjausta. He tulivat Eiffelin luokse, josta etenivät samassa järjestyksessä pimeitä käytäviä pitkin. Ketään ei näkynyt heidän kulkiessaan, ainoastaan välillä käytävät yksittäiset valot räpsähtelivät autioilla käytävillä. Ilmassa oli savua ja Eiffelin kypärän näyttö kertoi välillä hälyttävistä lukemista erilaisia kaasuja ja hän oli tyytyväinen, että olivat päätyneet käyttämään pukuja. Toisaalta hän alkoi olla vakuuttunut siitä, etteivät he tulisi löytämään eloonjääneitä alukselta.

                      Melkein tunnin harhailtuaan aluksella he löysivät lopulta komentosillalle. Matkalla he olivat vähitellen törmänneet kuolleisiin miehistön jäseniin käytävillä. Osa oli ammuttu osa oli raadeltu. Shakaaleja. Komentosillan ovi oli rikki ja Eiffel, Waldo ja Marko joutuivat kolmestaan avaamaan sen pelkällä voimalla. Koko ohjaamo oli savun täyttämä ja siellä täällä oli enemmän tai vähemmän tuhoutuneita ruumiita. He tarkistivat kaikki, vaikka ne näyttivätkin selviltä tapauksilta. Komentosilta oli saanut pahiten ulkoisia ja sisäisiä vaurioita. Eiffel viittoi muille kohti kojelautaa.

                      ”Tarkistetaan lokikirja.” hän sanoi radioon. Marko harppoi romun ja ruumiiden yli kojelaudan ääreen. Ensin näytti siltä, ettei tietokone tulisi avautumaan, mutta aikansa säädettyään Marko sai kuin saikin koneeseen elämää. Kojelaudan valoen syttyessä muut astuivat lähemmäs. Eiffel napsautti kypäränsä ulkoisen mikrofonin päälle kuullakseen nauhan. Aluksi kuului pelkää valkoista kohinaa, kunnes seasta alkoi erottua yksittäisiä sanoja.

                      …Lähettävät…- viestissä eivät…- vihamielisiä…- lähestyvät. Toistan, alukset lähestyvät. He tulittavat kapteeni- … vat suojakentän. Käynnistäkää…- …kakkosmoottori menetetty! Evakuoikaa! -…nyt! Toistan evakuoikaa!... Sitten pelkkää tyhjää. Marko toisti nauhan vielä pari kertaa, kunnes kojelaudasta loppui viimeinenkin virta, eikä tietokone suostunut enää käynnistymään.

                      ”Antaniel on joko kuollut, kuten nämä kaikki muut, tai sitten hän onnistui pakenemaan. Jos hän on onnistunut pelastautumaan kapselissa, hän tuskin on kovin kaukana.” Eiffel sanoi. Muut katselivat ympärilleen hiljaa.

                      ”Etsitään Antanielin huone ja koitetaan löytää sen kuningattaren tiedot sieltä.” Waldo sanoi radioon. Eiffel kuittasi ja he lähtivät pois komentosillalta.

                      Eiffel muisti, että Antanielin huone oli aluksen korkeimmassa kerroksessa, mutta kaikki hissit olivat epäkunnossa. Jonkin aikaa etsittyään, he löysivät rappuset, jotka oli rakennettu hätäuloskäynnin yhteyteen. He kipusivat pilkkopimeässä kierreportaita ylös. Ahdas savun täyttämä portaikko toi Eiffelille epämiellyttävästi mieleen Kalistarin linnan kapeat käytävät. Hänelle tuli ahdistava tunne, kuin etiäinen ennen kuin jotain pahaa tapahtuu. Eiffel napsautti varmistimen pois aseestaan.

                      He saapuivat ylimpään kerrokseen. Loisteputkivalot rätisivät ja välkkyivät. Katto oli osittain romahtanut ja siitä roikkui rakenteita, johtoja ja putkia. Lattialla oli vettä. Käytävällä makasi yksi kuollut vartija ja edessäpäin näkyi toinen. He kulkivat molempien vartioiden ohitse. Brittany kokeili kummankin pulssia, mutta paljon hätäisemmin kuin aiemmin. Hänkään ei uskonut aluksesta löytyvän enää yhtään eloonjäänyttä.

                      Käytävän päässä olevan oleskeluhuoneen lasiseinä näkyi jo, kun yhtäkkiä kuului ääni. Tai pikemminkin tuntui. Matala jyrinä ja narina, kuin valtavaa ruosteista ovea avattaisi hitaasti. Kaikki seisahtuivat kuuntelemaan. Silloin alus vavahteli ja alkoi hitaasti kallistua vinoon. Kaikki tarrasivat seinästä kiinni tukea, kun alus tärähti voimakkaasti ja jostain aluksen toisesta päästä kuului kova paukahdus. Brittany huusi jotain ja osoitti eteenpäin. Eiffel katsoi ja näki lasiseinän läpi suuren aluksen lipuvan Antanielin aluksen vieressä. Tämä ei ollut hyvä. Tuntui toinen voimakas vavahdus ja heidän jalkansa nousivat ilmaan. Vieras alus pysäytti Antanielin laivan pyörivän liikkeen ja he leijuivat ilman keinotekoista painovoimaa.

                      ”Magneetit päälle!” Eiffel karjaisi radioon ja alkoi hapuilla puvun hihassa olevaa kontrollilevyä. Hän napsautti nappia, jossa oli magneetin symboli ja kengänpohjissa olevat sähkömagneetit nappasivat metallilattiaan kiinni. Hän kääntyi ympäri ja auttoi Mendezille magneetit päälle. Vieressä Marko tipahti puoliksi selälleen lattiaan, josta nousi kevyesti lähes suorille jaloille. Sähkömagneeteista oli apua, mutta niiden varassa kävely oli huomattavasti kömpelömpää kuin keinotekoisen painovoiman varassa. Pian kaikki olivat jalat kiinni lattiassa. Ikkunoista näkyi toinen alus, joka oli kiinnittynyt heistä katsoen yläoikealle. Aluksen suunnasta alkoi kuulua tasaisia kolahduksia. Käytävän ilmanpaine romahti. Kypärän luvut näyttivät lähes tyhjiötä.

                      ”Hitto. Nyt äkkiä takaisin hävittäjään!” Eiffel huusi ja he lähtivät juoksemaan tulosuuntaan. Juokseminen oli hankalaa, vaikka sähkömagneettien imu oli aavistuksen heikompi, kuin aluksen oma painovoima. Keveys ei automaattisesti tarkoita helppoa. Lisäksi käytävällä leijuvat katon rakenteet hidastivat kulkua ja he takertuivat vähän väliä johtoihin tai alumiinirimoihin. Päästyään esteradan läpi Eiffelin niskakarvat nousivat pystyyn. Kuolleiden vartioiden ruumiit näyttivät aavemaisilta kelluessaan ilmassa pimeällä käytävällä. Tyhjiöolosuhde oli saanut ruumiit turpoamaan luonnottoman näköisiksi. Lattiaa peittänyt vesi kellui jäätyneinä pisaroina ilmassa; näky olisi voinut olla kaunis ilman turvonneita ruumiita. Eiffel nielaisi ja työnsi sitten irvokkaan ruumiin pois tieltään. Muut tulivat heti hänen kannoillaan.

Päästyään portaikkoon Eiffel napsautti magneetin pois päältä. Rappusissa kulki nopeammin vain vetämällä itseään kaidetta pitkin. Toiset seurasivat esimerkkiä. Mendez tarttui Waldon puvusta kiinni ja hän veti molemmat alaspäin portaita. Kolme kerrosta laskeuduttuaan Eiffelin täytyi pinnistellä pitääkseen mielessään kuinka päin hän oikeasti oli. Hänen aivonsa tahtoivat ajatella hänen kulkevan sivuttain, vaikka hän laskeutui pää alaspäin. Suuntavaiston menettäminen olisi nyt kohtalokasta. Jostain kuului taas kolahdus. Ilmaa oli selvästi vielä sen verran, että äänet kuuluivat etäisesti. Eiffel piti päänsä kylmänä, edessäpäin näkyi ovi, josta he olivat tulleet rappusiin. Hän kiskoi itsensä kaidetta pitkin ovelle ja potkaisi sen auki.

Käytävällä hän napsautti magneetit takaisin päälle ja katsoi nopeasti ympärilleen. Komentosilta oli käytävän päässä oikealla. Eiffelillä oli melko hyvä suuntavaisto, mutta sokkeloisessa aluksessa se oli koetuksella. Kun muut tulivat käytävälle, hän viittoi heitä seuraamaan ja lähti juoksemaan takaisin tuttua reittiä. Yhtäkkiä nurkan takaa välähti valo. Ennen kuin Eiffel ehti edes ajatella mikä valon aiheutti, ilmestyi käytävän päähän kaksi valkoiseen univormuun ja kypärään pukeutunutta miestä. Eiffel nosti aseensa juuri kun miehet huomasivat heidät. Hän ampui. Toinen mies sai osuman ja toinen pakeni tulosuuntaansa.

”Tuonne!” Eiffel huusi muille ja osoitti sivulle kääntyvää käytävää. He kääntyivät juoksuun sivukäytävää pitkin kohti aluksen sokkeloista ydintä. Seinän takaa kaikui juoksuaskelia. Eiffel tunsi pulssinsa kohoavan kuin elohopea helteellä. Heidän edessään ovi paukahti auki ja käytävälle syöksyi tusina samanlaisiin univormuihin pukeutuneita sotilaita, jotka alkoivat välittömästi tulittaa heitä plasma-aseilla. Eiffel ja muut ottivat suojaa ovien syvennyksistä ja vastasivat tuleen. Tätä menoa meiltä loppuu ammukset.  Eiffel ajatteli. Hän kurkisti nopeasti syvennyksestä. Sotilaita oli jo ainakin kymmenen ja lisää tuli koko ajan.

”Eiffel! Mitä nyt?!” Waldo huusi radioon, kun yksi plasma-ammus osui oven pieleen aivan heidän päidensä yläpuolelle. Silloin heidän radioistaan kuului räsähdys. Joku pääsi heidän taajuudelleen ja he kuulivat äänen kypäriensä sisältä.

”Tämä on Liittouman amiraali Pal´aden. Vastarinta on turhaa. Meillä on ylivoima.” Eiffel kuunteli epäuskoisena.

                      ”Liittouman nimeen, antautukaa nyt ja säästämme henkenne.” ääni radiossa sanoi ja sotilaat lakkasivat tulittamasta. Eiffel katsoi muita. Brittany näytti pelokkaalta, Mendez ja Marko olivat kummissaan. Ainoastaan Waldo pudisti tuimasti Eiffelille päätään ja hän tiesi heti mitä Waldo ajatteli. Eiffelillä oli kuitenkin hyvin paha tunne tästä. Hän ei tahtonut antautua, mutta taisteleminen saattaisi olla itsemurha. Toisaalta aseiden käyttö Priorin ulkopuolella oli Liittouman lakien mukaan äärimmäisen tuomittavaa, eikä hän tiennyt mitkä sanktiot heitä odottaisi pidätettäessä. Pahempaa kuin kuolema?

Eiffel huokaisi ja laittoi varmistimen päälle aseeseensa ja astui syvennyksestä pois kädet ylhäällä. Kuusi sotilasta syöksyi heti häntä kohti. Kaksi heistä pakotti Eiffelin maahan polvilleen ja osoittivat häntä aseillaan laittaessaan hänet käsirautoihin. Loput sotilaat juoksivat pidättämään muut. Brittany ja Marko nostivat omat ja Mendezin kädet ilmaan, mutta Waldo löi ensimmäistä sotilasta aseensa kannalla kaulaan ja sai neljä sotilasta kimppunsa ja pian hän makasi Eiffelin vieressä maassa vatsallaan, viisi asetta osoittaen kohti.

Sotilaiden takaa asteli esiin mies, jolla oli päällään harmaa-valkoinen univormu, jossa oli kiinni amiraalin arvomerkit ja rinnassa Liittouman valkoinen kolmio. Hän oli ilmeisesti Pal´aden, joka oli puhunut heille radioon. Amiraali tarkasti nopeasti tilanteen, viittoi yhdelle sotilaalle ja ilmeisesti sanoi jotain. Sotilas nyökkäsi ja hölkkäsi edeltä pois. Amiraali antoi käsimerkin ja kääntyi samaan suuntaan. Heidät revittiin ylös ja lähdettiin taluttamaan amiraalin perässä. Eiffel mietti, mihin liemeen hän olikaan heidät nyt saattanut.

Heidät kävelytettiin pois Antanielin alukselta Liittouman sota-laivaan sisään. Päinvastoin kuin Antanielin alus, joka oli ollut vanhanaikainen matkustuslaiva, Liittouman alus oli parasta insinööritaitoa edustava militaarinen yksikkö. Heidän tullessa alukselle heidät pysäytettiin ensimmäisenä ilmalukkoon. Paineen tasattua, sotilaat poistivat kaikilta kypärät. Amiraali otti oman kypäränsä pois. Hän oli noin viisikymppinen ihmismies, jolla oli päivettynyt, ahavoitunut iho ja lyhyt musta tukka, joka oli harmaantunut valkoiseksi ohimoilta. Hän katsoi kaikkia tarkkaan ja epäluuloisena, ja Eiffelin naamaa hän katsoi muita pidempään. Sitten ilmalukon ovi sihahti auki. Amiraali pyörähti ympäri ja lähti marssimaan vauhdikkaasti käytävälle. He astuivat sota-alukseen amiraalin perässä.

Karut leveät käytävät olivat päällystetty valkoisella alumiinilla. Jokaisella ovella seisoi ainakin kaksi vartijaa ja ovia oli paljon.

                      ”Pal´aden tässä. Meillä on vankeja.” amiraali sanoi kädessään olevaan laitteeseen. He kävelivät mutkittelevia käytäviä aikansa, kunnes tulivat hissille. He nousivat hissillä kymmenen kerrosta ylöspäin. Ovet aukesivat ja he astuivat suureen halliin, joka oli täynnä pienempiä aluksia, sekä sotilaita jotka kulkivat tärkeän näköisinä edes takaisin. Eiffel huomasi kauempana alusten takana ainakin kaksikymmentä shakaalia valkoisissa panssareissa, jotka kulkivat parijonossa näkymättömiin.

                      Heidät marssitettiin amiraalin perässä hallin laitaan, johon heidät pysäytettiin. Sotilaat komensivat heidät selkä seinää vasten, sillä välin kun amiraali antoi yhdelle sotilaista ohjeita. Sitten amiraali käveli pois ja he jäivät odottamaan, neljän sotilaan osoittaen heitä koko ajan aseillaan. Siinä he seisoivat ja odottivat. Ohitse kulki sotilaita ja upseereja, kenraaleja ja kapteeneja. Kaikilla tuntui olevan kiire. Välillä hallissa kaikui kuulutuksia yleiskielellä. Eiffel höristi korviaan, kun kaksi kersanttia kulki ohitse puhuen keskenään.

                      ”…Jerchóvaan. Tilanne on uhkaava. Kaikki tiet on suljettu. Demóon ja Rannanmóon. Varjolai…” sitten tuli taas kuulutus, eikä Eiffel kuullut kokonaan mitä mies selitti, kunnes hän oli jo kuuloetäisyyden ulottumattomissa. Aika mateli ja seisominen alkoi puuduttaa jalkoja.

                      Lopulta amiraali palasi mukanaan korkea-arvoisen näköinen mies valkohopeisessa kaavussa, sekä miehen henkivartijat. Miehen kasvot olivat kuin puusta veistetyt ja arvokkaat, hänellä oli olkapäille ulottuva valkoinen tukka, joka oli lähtenyt pakenemaan otsalta. Mies ja amiraali pysähtyivät heidän eteensä silmäillen kaikkia vuorollaan vakavana.

                      ”Keitä te olette ja mitä te teitte tuossa aluksessa?” valkotukkainen mies kysyi yleiskielellä. Hänen puheestaan kuului keskigalaksin aksentti, joka sai sanojen viimeisen tavun nousemaan hieman. Tyypillinen Liittouman viranhaltian puhetyyli, Eiffel ajatteli, mutta ei vastannut miehen kysymykseen mitään. Kukaan muukaan ei sanonut mitään. Mies näytti tyytymättömältä.

                      ”Vai niin. Mikäli ette suostu yhteistyöhön, meillä on syytä olettaa teidän työskentelevän Varjolaisille. Toistan, mitä te teitte tuossa aluksessa?” hän sanoi kärsimättömästi.

                      ”Emme ole Varjolaisia, mutta asiamme ei kuulu teille.” Eiffel sanoi. Mies katsoi häntä tiukasti.

                      ”Kertokaa kenelle te työskentelette?” hän sanoi.

                      ”Me emme työskentele kenellekään. Mistä meitä syytetään?” Eiffel sanoi uhmakkaasti. Hän ei aikonut alkaa nöyristelemään, oli mies kuinka korkea-arvoinen tahansa. Mies näytti siltä, kuin olisi nielaissut jotain pahan makuista.

                      ”Vihamielisestä virkavallan vastustamisesta. Laittomasta oleskelusta Liittouman miehittämällä alueella. Lisäksi käyttämänne aseet ovat Liittouman alueella ehdottoman kiellettyjä.” mies sanoi ja piti tauon. Hän katsoi jokaista arvostellen ja jatkoi sitten:

                      ”Pidätämme teidät Liittouman nimeen epäiltynä Liittouman vastaisesta toiminnasta, virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta ja laittomien aseiden hallussapidosta ja käytöstä. Teidät tullaan viemään Urbe Conditaan, Liittouman oikeuteen kuulemaan tuomionne. Amiraali, viekää heidät pois.” mies sanoi tiukasti ja marssi sitten tiehensä, kiireisten askelien kaikuen kauan hänen jälkeensä. Ehkä oli sittenkin virhe antautua. Heillä ei ollut enää mahdollisuutta paeta. Miehen sanat kaikuivat Eiffelin päässä hänet hiljalleen tajutessaan, että oli tehnyt elämänsä toiseksi suurimman, tai ehkäpä jopa suurimman virheen.