Kohti Pohjoista - Kappale 4

Tuskainen salaisuus

Uusi päivä valkeni lämpimänä ja kirkkaana. Lämmin kesäinen tuuli puhalsi alas vuorilta viilentäen hiostavaa ilmaa. Sadepilvet olivat jatkaneet matkaa rannikolle ja korkeapaine levisi sisämaasta. Hiljainen parivaljakko matkusti pitkin kärrytietä kohti pohjoista. Syyllisyys ja ahdistus painoivat Tomarin mieltä ja hän oli onnellinen, että Vesja oli kerrankin hiljaa. He olivat ratsastaneet koko yön putkeen Novýysta sanomatta sanaakaan. Tomar ei voinut ymmärtää mikä häneen oli mennyt. Remi oli ollut niin mukava mies. Omatunto puristi rintaa ja Tomarin oli vaikea hengittää. Mikä minusta on tullut? Murhaaja. Hänellä teki mieli hypätä alas ratsailta ja juosta syvälle metsään, jäädä makaamaan puiden alle varjoon ja kuolla niille sijoilleen.

                      Aurinko porotti tyhjältä taivaalta, eivätkä edes linnut jaksaneet lentää, vaan viettivät keskipäivän siestaa varjoissa. Tomar joutui riisumaan päällimmäisen paitansa kuumuuden vuoksi. Vaistomaisesti hän tarkisti, että Talismaani oli yhä tallessa ja piilossa aluspaitansa alla. Vesja kannusti raskasrakenteista muulia, jonka hän oli varastanut ja ravasi Tomarin viereen.

                      ”Hyvä herra Tomar! Meidän täytyy pysähtyä nyt. Ratsut tarvitsevat lepoa tällaisella helteellä. Ja niin mekin!” Vesja parahti suurieleisesti.

                      ”Olet oikeassa. Tuolla näkyy puro. Pysähdytään sen varrelle.” Tomar vastasi ja hänen oli vaikea olla hymyilemättä Vesjan liioitellun helpottuneelle eleelle.

He ratsastivat puron luokse ja antoivat ratsujensa juoda ja joivat myös itsekin. Sitten he jäivät lehmusten varjoon odottamaan, että päivän kuumin hetki olisi ohitse. Vesja kääri ruohoa savukkeeksi ja tarjosi Tomarillekin, joka otti savut kiitollisena vastaan. Vesja pyöritteli puista kolikkoaan jälleen sormissaan ja Tomar seurasi, kuinka se liikkui kuin taiottuna Vesjan näppärissä sormissa. Aivan kuin fysiikan lait eivät olisi koskeneet tuota puista esinettä. Siinä he polttelivat hiljaa, katsoen, kun savukiehkurat kohosivat leikkisästi kohti puun latvustoa, kunnes tuulen henkäys tarttui niihin ja hajotti savun. Tomar huomasi Vesjan katsovan häntä miettivästi.

”Jokin selvästi painaa sinun mieltäsi.” Vesja sanoi silmiään siristellen laittaessaan kolikkonsa taas taskuunsa.

”Ihanko itse tuon päättelit.” Tomar tokaisi happamasti ja kääntyi selin Vesjaan.

”Et halua puhua siitä.” Vesja sanoi ja naksautti kieltään. ”Ymmärrän.”

Tomar kääntyi uudestaan Vesjaan päin.

                      ”Kuinka voit sanoa että ymmärrät?! Sinulla ei ole aavistustakaan!” Tomar ärähti. Hän nousi ylös ja asteli kauemmas vihaisena ja turhautuneena.

                      ”Hyvä herra! En halunnut suututtaa! Tarkoitan vain… että minullakin on salaisuuksia. Ja tekoja, jotka eivät välttämättä kestä päivänvaloa.” hän sanoi.

Tomar tuijotti edessä olevaa kanyoa sanaakaan sanomatta. Sitten hän katsoi olkansa yli. Vesja hymyili vilpittömästi ja taputti maata, kutsuen. Tomar huokaisi ja käveli takaisin päätään puistellen ja istuutui alas. Vesja näytti siltä kuin olisi saavuttanut jotain suurta.

                      ”Kyllä, ymmärränpä hyvinkin, herra Tomar. Ja siitä ei tarvitse puhua. Mutta voit kertoa joskus, jos haluat. Minä osaan pitää salaisuuksia.” Vesja sanoi iskien silmään. Tomar yritti hymyillä, mutta hymy ei pysynyt kauaa kasvoilla.

                      ”Tuskinpa haluan.” Tomar sanoi murheellisena. Vesja nyökkäsi hänelle ja sitten he istuivat jälleen hiljaa.

                      ”Minusta meidän ei ole turvallista kulkea isoja teitä pitkin.” Tomar sanoi pitkän hiljaisuuden päätteeksi. ”Meidän kannattaisi ehkä mennä kiertotietä.” hän jatkoi. Vesja raapi leukaansa.

                      ”Minne sinä, hyvä herrani, olet tarkalleen ottaen matkalla?” Vesja kysyi kohottaen kulmaansa. Tomarin pää painui alas ja hän nyppi ruohoa siitä, missä istui. Hän huokaisi taas.

                      ”En tiedä enää. Jonnekin. Kirkaspuroon kai. Sinnehän sinäkin olet matkalla.” Tomar sanoi hiljaa. Vesja naurahti hieman hermostuneesti.

                      ”Niin no… Tuota noin..” hän sanoi ja hieroi niskaansa. Tomar katsoi häneen kulmiaan kohottaen.

                      ”Sinulla ei ole oikeasti serkkuja siellä.” Tomar sanoi. Vesja naurahti taas.

                      ”Herra on niin nokkela!” hän sanoi ja nauroi iloisemmin. Tomarkin hymyili hieman. Kyllä hän oli arvannut, että se oli vain Vesjan tekosyy päästä hänen mukaansa.

                      ”Mutta mutta, herra Tomar! Kirkaspurossa pidetään markkinat keskikesällä, eli kuukauden päästä! Voisimme mennä sinne.” Vesja innostui ja pomppasi ylös.

                      ”Ja mitä?” Tomar kysyi. ”Ei minulla ole sinne mitään asiaa.” hän sanoi ja jatkoi ruohon nyppimistä. Irtonaiset ruohonkorret hän laittoi pieniin kasoihin jalkansa viereen; pitkät korret omaan kasaansa, lyhyet omaansa.

                      ”Tienaamme rahaa! Sinä, ja minä. Yhdessä, hyvä herraseni!” Vesja sanoi virnistäen. Tomar katsoi häntä epäluuloisesti.

                      ”Enpä tiedä…”

                             ”Ei ei ei, antakaas kun selitän, minulla on paljon ideoita!” Vesja sanoi ja alkoi selittää Tomarille korttipeleistä ja markkinoista ja vaikka mistä. Hänellä tuntui todella olevan suunnitelmat valmiiksi mietittynä. Tomaria nauratti, kuinka innolla pikkumies puhua pulputti ja huitoi käsillään ilmaa. Vesja oli selvästi odottanut oikeaa tilaisuutta esitellä ideoitaan. Tomar kohotti kätensä ja Vesja vaikeni.

                      ”Yhdellä ehdolla.” Tomar sanoi. Vesja hymyili leveästi.

                      ”Arvon Tomar herra kertoo ehtonsa.” Hän sanoi ja pysähtyi Tomarin eteen.

                      ”Kerro minulle kuka se mies siellä metsässä oli?” Tomar kysyi. ”Näin hänet kadulla sinä iltana, kun olit tunkeutunut asuntooni Yumóssa.”

                      Tämä oli pyörinyt Tomarin päässä jo useasti ja hän halusi vastauksen. Vesja valahti kalpeaksi ja hymy hänen kasvoillaan hyytyi. Hän otti askeleen taemmas ja katsoi epävarmasti käsiään.

                      ”Hän… Hän oli… Liikekumppani.” Vesja sanoi takerrellen. Sitten hän yhtäkkiä veti kasvoilleen leveimmän hymynsä minkä vain kykeni. ”Lähteekö hyvä herra nyt kanssani Kirkaspuroon?” hän sanoi kasvot loistaen. Tomarista tuntui, että Vesjalta pääsi jälleen yksi valhe. Tuskinpa saan koskaan totuutta ulos tuosta hyypiöstä. Tomar pudisti päätään hymyillen.

                      ”Niinhän minä lupasin.” Tomar sanoi. Vesja hypähti riemusta ja alkoi selittää taas suunnitelmistaan ja vaikka mistä. Tomar vain sulki silmänsä hymyillen ja nautti lämpimästä päivästä, kunnes Vesjan puheen sorina tuuditti hänet unettomaan uneen.

Seuraavat viikot he matkasivat pitkin mutkittelevia kinttupolkuja ja välttelivät pääväyliä. Matka pohjoiseen sujui hitaasti, mutta varmasti. Päivisin Vesja opetti Tomarille korttitemppuja ja kuinka huijata rahaa niillä. Tomar oppi myös kavaltamaan monilla eri keinoilla, samoin kuin varastamaan taskuja. He poikkesivat muutamaan pikkukylään testaamaan taitojaan. He eivät tienanneet suuria summia, mutta riittävästi.

                      ”Juju on siinä, hyvä herraseni, ettei ota koskaan liikaa. Ihmiset eivät aina edes tajua tulleensa ryöstetyksi, kun ottaa vain vähän.” Vesja sanoi silmää iskien.

Aluksi Tomar oli vierastanut ajatusta varastamisesta ja kaikenlaisesta epärehellisyydestä, mutta koska heillä ei ollut rahaa, Tomar oikeutti ensimmäisen varkauden sillä, että he todella tarvitsivat ruokaa. Toisen kerran hän oikeutti sillä, että hänkin oli kokenut epäoikeudenmukaisuutta elämässään. Kolmatta kertaa hän ei enää edes yrittänyt oikeuttaa millään, eikä enää ikinä sen jälkeen. Kaikkeen tottuu. Pian Tomar jopa huomasi hieman nauttivansa jännityksestä, jota huijaus aiheutti. Jopa silloin kun he kerran jäivät kiinni ja joutuivat pakenevaan vihaisia ”asiakkaita” kapakasta, Tomar ei voinut kuin nauraa, tosin vasta silloin kun he olivat jo päässeet pälkähästä.

Pian heillä oli varaa vaihtaa Vesjan juhta hevoseen, mistä Tomar oli salaa tyytyväinen. Nyt oli yksi asia vähemmän muistuttamasta häntä vanhasta Remistä. Myös Tomar oli tehnyt hankintoja: hänellä oli vihdoin ja viimein varaa oikeaan miekkaan. Vesja oli nauranut Tomarin vainharhaisuudelle, mutta Tomar tunsi nyt olonsa turvallisemmaksi. Päivät kuluivat joutuisasti, mutta yöt olivat pitkiä, täynnä katumusta ja pelkoa. Iltaisin metsässä, hämärän hiipiessä koloistaan, Tomar höristi korviaan ja kuunteli. Joka ilta hän pelkäsi kuulevansa shakaalien huudon, tai Vartiaston. Pimeys sai hänet levottomaksi, eikä Tomar voinut nukkua. Lopulta hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut enää huolehtia, vaan vaipui uneen.

                      Lopulta, matkattuaan neljä viikkoa metsissä ja pellon laidoilla kaksikko saapui Kirkaspuroon. Keskikesän markkinat olivat jo täydessä käynnissä ja heidän sormensa syyhysivät päästä tienaamaan rahaa herkkäuskoisilla hölmöillä. Kaava oli se, että Tomar teki tuttavuutta sopivanoloisen uhrin kanssa. He istuutuivat pöytään ja alkoivat pelata korttia aluksi ilman rahaa. Tomar antaisi uuden ”ystävänsä” voittaa pari kertaa. Sitten mukaan tulee Vesja, joka haastaa Tomarin ja hänen ”ystävänsä” pelaamaan rahasta. Vesja houkuttelee peliin mukaan myös pari ylimääräistä henkilöä. Vesja huijaa korttipelissä, samoin Tomar, mutta Vesja pitää hölöttämisellään huomion itsessään.

                      Tomar lähtee ensimmäisenä pöydästä ja sanoo epäilevänsä vilppiä. Lähtiessään hän pudottaa ”ystävänsä” taskuun kortteja. Loppunumero on se, että Vesja syyttää Tomarin ”ystävää” huijaamisesta. Pöydässä olevat muut ihmiset tutkivat hänen taskunsa ja löytävät ylimääräisiä kortteja. Vesja häipyy vähin äänin, kun tappelu alkaa, vieden tietenkin pöydässä olevat rahat. Tämä kaava toistui monta monituista kertaa, eri kapakoissa eri ihmisille, mutta lähinnä vain ihmisille; he olivat tyypillisimpiä hölmöjä. Monet muut rodut olivat luonnostaan epäluuloisempia. Suippokorvaiset tai tullista tulleet omasivat liian paljon tervettä järkeä ja päättelykykyä. Mutta jos tarjosit ihmiselle kolpakon olutta, tai imartelevaa huomiota, hänestä sai sydänystävän siksi illaksi. Tätä tietoa Tomar ja Vesja käyttivät häikäilemättä hyväkseen.

                      Pian markkinat olivat ohitse ja Tomar ja Vesja päättivät jäädä vielä Kirkaspuroon kesäksi. He asettuivat joka viikko eri tavernaan asumaan, etteivät kiinnittäisi liiaksi huomiota itseensä. He tekivät tavallisten töiden lisäksi myös ”sivutöitä”, eli kaikkea edellä mainittua. Aika kului jouten ja kesän loppupuolella he viettivät iltaa prameasta majatalosta vuokraamassaan huoneessa, juhlistaen tuottoisaa kuukautta. He olivat tehneet enemmän rahaa, mitä Tomar oli ikinä tienannut. Lukuisat kapakoissa vietetyt illat alkoivat näkyä jo kummankin vyötäröllä, varsinkin Vesjan, joka väitti keskivartalolihavuutensa johtuvan perintötekijöistään. Ilta oli täydellinen ja hymy herkässä.

                      ”Malja! Tuotolle ja voitolle!” Vesja kajautti aukaistessaan pullon kuohuvaa, jota hän kaatoi Tomarille lasiin nauraen. Tomar kohotti lasin.

                      ”Malja Kirkaspurolle! Niin ja meille!” Tomar sanoi ja kaatoi viiniä kurkkuunsa.

                      ”Niin niin niin! Meille tietysti! Tomar ja Vesja! Lyömättömät liikekumppanukset!” Vesja sanoi ja joi suoraan pullosta.

                      ”Se on kumppanit. Liikekumppanit.” Tomar korjasi ja he kumpikin nauroivat.

                      ”Hyvä herra Tomar!” Vesja sanoi ja istahti risti-istuntaan sohvalle. ”Minulla on idea.” hän sanoi tyypilliseen yli-innokkaaseen tapaansa ja kaatoi Tomarille lisää juomista. Tomar joi ja istui häntä vastapäätä.

                      ”Kerro, olen yhtenä korvana.” Tomar sanoi ja pyöräytti korviaan saaden Vesjan melkein tukehtumaan juomaansa. Vesja pyyhki nenänsä paidan helmaan ja veti ylleen täydellisen pokerinaaman, sivellen viiksentynkiä, joita hän oli alkanut kasvattaa. Nyt oli Tomarin vuoro nauraa Vesjan esitykselle.

                      ”Me, hyvä herraseni, olemme lyömätön parivaljakko, tiesikös sitä!” Vesja sanoi yrittäen olla hymyilemättä.

                      ”Niin sinä sanoit äsken.”

Vesja joi ja heristi sormeaan samalla, sitten hän pyyhkäisi suupieltään.

                      ”Meille ei riitä tällaiset pikkuapajat, ehei! Minä sanon, että lähdemme Länteen.” Vesja sanoi viittoen kädellään suurieleisesti ja hymyillen leveästi.

                      ”Mitä lännessä on?” Tomar kysyi. Paitsi kansani hän ajatteli, muttei sanonut sitä ääneen.

                      ”Voisimme matkustaa yhdessä Rannanmoon tai Lännen Huoneeseen! Siellä meitä odottaa oikea kultakaivos! Näillä taidoilla…” Vesja sanoi rinta rottingilla ja sekoitti kortteja vauhdikkaasti. ”…Me tulemme rikkaiksi. Lisäksi minulla on paljon uusia ideoita, joita voisimme kokeilla! Tulevaisuudessa me yövymme kartanoissa ja syömme enemmän kuin jaksamme!” Vesja sanoi.

”Sinun ei tarvitse kyllä syödä yhtään enempää, olet nyt jo lihava!” Tomar sanoi ja tökkäsi Vesjan pulskistunutta keskivartaloa. Vesja nauraa räkätti, samoin Tomar.

”No, mitä sanot, liikekumppani?” Vesja virnisti toiveikkaasti.

Tomar pohti Vesjan ehdotusta.

                      ”Mikä ettei. En olekaan käynyt Rannanmóssa koskaan.” Tomar vastasi vilpittömästi. Vesja hyppäsi pystyyn ja hurrasi juoden kuohuviiniä. Pullo loppui ja hän korkkasi uuden.

                      ”Malja! Uudelle liiketoiminnalle! Ja ystävyydelle!” Hän sanoi poksauttaen korkin auki ja kummatkin nauroivat ratketakseen kilistellessään laseja.

Seuraavana päivänä he lähtivät pois Kirkaspurosta ja ottivat suunnaksi pohjoisen. He aikoivat kiertää Pakkasvuoret ja suuret Metsät pohjoisesta. Elämä oli saanut uuden suunnan ja Tomar oli iloinen tavattuaan Vesjan. Hänellä oli vihdoin ystävä joka -  jos nyt ei aivan ollut luotettava -  niin ainakin hän oli hyvää seuraa. Matkallaan, he suunnittelivat uusia temppujaan, sekä kavallustaktiikoita ja miettivät mitä tekisivät kaikilla rahoillaan. Tomar halusi ostaa laivan ja lähteä merelle ja Vesja tahtoi perustaa majatalon.

                      ”Horgen Tupa.” Vesja sanoi kaihoisasti ”Horge oli isäni, haluan nimetä majatalon hänen mukaansa.” Vesja sanoi hymyillen. Viimeisten viikkojen aikana Tomar oli alkanut tunnistaa milloin Vesja valehteli ja tämä oli taas yksi valhe.

                      ”Luulin, että isäsi nimi oli Verter.” Tomar sanoi epäluuloisesti hymyillen.

                      ”Ei, ei, se oli setäni. Horge oli isäni ja Verter oli hänen pikkuveljensä.” Vesja sanoi ja alkoi taas selittää serkuistaan, joita todennäköisesti ei ollut olemassakaan. Tomar puisteli luovuttaneena päätään. Vesja puhui niin paljon pötyä, että uskoi varmaan jo itsekin omiin juttuihinsa.

                      Puiden lehdet alkoivat jo kellastua, mutta päivät olivat yhä lämpimiä ratsastaa. Kuljettuaan pitkään kohti vuoristoa he leiriytyivät lehtometsään, suuren puun katveeseen. Vesja sitoi tumman hevosensa puuhun, kun taas Tomar jätti Veljen vapaaksi. Pieni hevonen ei lähtisi omille teilleen yöllä Tomar tiesi silittäessään ponin vaaleaa harjaa. Yö oli niin lämmin, ettei nuotiota tarvinnut ja kumpikin pisti väsyneenä nukkumaan. Tomarin ei tarvinnut kuin sulkea silmänsä, kun hän jo sukelsi unien usvaiseen maahan. Tämä uni oli tullut Tomarille liiankin tutuksi viimeaikoina. Suuret taivaaseen kurkottavat hongat ja tukahduttava pimeys. Hän tunsi ahdistuksen kasvavan hehkuvan hahmon lähestyessä häntä. Tomar kääntyi ja yritti päästä pakoon, kun yhtäkkiä hän tunsi kovan kivun kyljessään.

                      Tomar heräsi unestaan kipuun ja hän huusi tuskasta. Tuntui kuin tulinen seiväs olisi uponnut hänen kylkiluidensa väliin. Silloin hän tajusi, että heidän leiriinsä oli hyökätty. Vesja kirkui, mutta Tomar ei pystynyt kääntymään. Hänen päällään seisoi shakaali, joka oli survaissut keihään kärjen Tomarin kyljestä sisään. Shakaali riuhtaisi keihään irti ja verta purskahti haavasta maahan. Tomar haukkoi henkeä kivusta. Shakaali astui askeleen lähemmäs ja löi miekkansa kahvalla Tomaria päähän. Hän kaatui ja kaikki pimeni ennen kuin hän ehti osua maahan.

Tomar havahtui pimeyteen. Hänestä tuntui kuin olisi jäänyt villiintyneen sikalauman alle. Hän yritti vaihtaa asentoa, mutta kylkeen sattui liikaa. Tomar ähkäisi tuskasta. Pimeys alkoi hävitä. Hän avasi silmänsä ja huomasi olevansa suuressa teltassa. Aurinko paistoi telttakankaan läpi ja oli hyvin kuuma. Tomar katseli hämillään ympärilleen. Hän makasi peitteistä tehdyllä vuoteella, maahan oli levitetty mattoja ja vuoteen viereen oli jätetty kannullinen vettä. Hän kuuli ulkoa puhetta ja hän näki hahmojen varjoja kulkevan teltan ulkopuolella.

                      Silloin telttaan astui sisään mies. Hänellä oli pitkät hopeiset hiukset ja valkoiset vaatteet. Miehen piirteet olivat jalot, ihonsa marmorin valkea ja hänen korviensa kärjet suipot.

                      ”Älä nouse vielä. Olet menettänyt paljon verta. Vammasi oli paha, mutta paranet kyllä. Tässä, juo.” Mies sanoi, kaatoi vettä kuppiin ja lisäsi siihen joitain yrttejä, jotka värjäsivät veden punertavaksi. Tomar joi veden kyselemättä. Juoma maistui kitkerälle, mutta siinä oli makea jälkimaku.

                      ”Se auttaa kipuihin.” Mies sanoi ja otti tyhjän kupin Tomarilta. Hän laski kupin maahan ja kumarsi lyhyesti.

                      ”Olen Grindor Viimamieli. Olen miesteni kanssa matkalla kotiimme, löysimme sinut täältä tuossa kunnossa. Haluatko kertoa mitä tapahtui?” Mies esitteli itsensä ja istuutui maahan. Nyt Tomar muisti kaiken.

                      ”Shakaalit… Entä ystäväni, onko hän kunnossa?” Tomar kysyi hädissään.

Grindor kurtisti kulmiaan.

                      ”Löysimme vain sinut ja ratsusi. Hevosesi on kunnossa, se on ulkona syömässä. Sanoitko shakaalit? Hmm…” Grindor nousi ylös vaiti ja käveli kohti teltan ovea. Tomarin sisällä tuntui kylmältä. Ne veivät Vesjan.

                      ”Minun täytyy neuvotella tästä. Kertoisitko vielä nimesi?” Grindor sanoi.

                      ”Tomar Ramonin poika.” Tomar sanoi synkkänä. Grindor nyökkäsi ja asteli ulos. Tomar vajosi sängynpohjalle murheellisena. Kylkeen ei enää sattunut niin terävästi, mutta Tomar ei voinut enää nukkua. Hän mietti tapahtunutta. Shakaalit olivat hyökänneet heidän kimppuunsa, mutta ottaneet Vesjan eivätkä häntä. Tomar hätkähti. Hän kompuroi hätääntyneenä ylös ja hapuili lattialla olevia tavaroitaan. Kaikki olivat siistissä pinossa. Tomar otti paitansa, jonka välistä hän löysi Talismaanin koskemattomana. Tomar huokaisi syvään helpotuksesta. Hän palasi sänkyyn, puristaen nyytissään olevaa Talismaania käsissään. Mitä shakaalit sitten halusivat, elleivät Talismaania? Miksi he veivät Vesjan, mutta jättivät hänet henkiin.

                      Tomar kosketti varovasti kylkeään. Haavaa aristi vielä pahasti ja häntä heikotti. Paitsi jos he luulivat minun kuolleen. Pisto oli syvä, mutta Tomar oli yhä elossa. Se joka kävi hänen kimppuunsa uskoi kai tomarin kuolevan vammaan. Niin hän varmaan olisikin, elleivät nämä muukalaiset olisi sitoneet häntä. Shakaalit tahtoivat Vesjan, se oli selvää. Lisäksi ne olivat Varjolaisia, Tomar oli tuntenut sen. Tomar sulki silmänsä ja tutki tunnetta sisimmissään. Hän näki sielunsa silmillä valkoisen kotkan hahmon. Suuren Pakkasen siunaus oli estänyt shakaaleja havaitsemasta Talismaania, muuten ne olisivat ottaneet sen mukaansa, Tomar oli varma siitä.

                      Seuraavana päivänä Grindor ja hänen kymmenen miestään purkivat leirin ja jatkoivat matkaansa. Tomar pystyi jo ratsastamaan jotenkuten ja hän lähti Veljen kanssa Grindorin ja hänen miestensä matkaan, sillä heillä oli sama suunta. Grindor oli matkalla kauas pohjoiseen, missä hänen väkensä, Pohjoisen Valkea kansa asui. Totta puhuttuna Tomar ei tiennyt mitä hän nyt tekisi. Hän oli yhä järkyttynyt ystävänsä menetyksestä ja hän ei halunnut miettiä tulevaisuuttaan juuri nyt. Hän tyytyi istumaan hiljaa Veljen selässä ja kuuntelemaan pohjoisen haltiain tarinoita ja lauluja.

                      Kaikilla miehillä oli päällään valkoiset tai vaaleat vaatteet, heidän hiuksensa olivat pitkät ja vaaleat, mutta silmänsä tummat. He ratsastivat raskasrakenteisilla hevosilla, joilla oli paksu turkki. Grindorin ratsu oli ainakin kaksi kertaa Veljen kokoinen, se oli musta, mutta sen harja, häntä ja jalat olivat valkoiset. Tomar ihaili ratsujen komeutta, mutta taputteli sitten Veljeä ja vakuutti että se oli paras ratsu, mitä hän voisi toivoa. Veli hörähti tyytyväisenä ja ravisteli harjaansa. Tomar hymyili vaisusti. Sentään hänellä oli yhä Veli. Oli onni, ettei Tomar sitonut sitä illalla puuhun, muuten shakaalit olisivat vieneet sen, kuten ne veivät Vesjan ratsuineen.

                      Seuraavalla viikolla alkoivat sateet. Harmaat pilvet roikkuivat niin alhaalla, että niihin pystyi melkein koskemaan ratsailta. Ilma oli masentava. Tomar kietoutui viittaansa tiukasti ja puristi nihkeitä ohjaksia käsissään. Tuntui kuin luontokin olisi surrut menetettyä ystävää. Tie kaventui ja maisema muuttui kivikkoisemmaksi mitä lähemmäs vuoristoa he ratsastivat. Näin pohjoisessa Tomar ei koskaan käynyt. Pakkasvuorten pohjoisosa oli vierasta seutua, eikä vuorten hengen läsnäolo kantautunut tänne asti. Kylmä viime puhalsi vuorten välistä, se pureutui märkien vaatteiden lävitse ja kylmäsi luita ja ytimiä myöten. Grindor päätti pysähtyä ja pystyttää leirin, kunnes kaikkien vaatteet olisivat jälleen kuivat. Vilustumalla he vain vaarantaisivat henkensä, sillä ilma muuttui kylmemmäksi mitä korkeammalle he kapusivat.

                      Tomarin auttaessa miehiä etsimällä palavia puita tulta varten, hän huomasi maassa jotain. Sade hakkasi mutaista maata ja teki siitä yhtä lainehtivaa sotkua, mutta siellä, lammikoiden keskellä, näkyi selvästi jokin esine. Tomar vilkaisi muita, ennen kuin käveli kauemmas heistä. Hän pyyhkäisi märkiä hiuksia silmiltään kyykistyessään maahan. Hän ojensi kätensä ja nosti märästä maasta puisen kolikon. Tomar kurtisti kulmiaan. Hän henkäisi puhdistaessaan värisevin käsin kolikkoa mudasta. Se oli Vesjan puinen onnenkalu. Tomar tuijotti kolikkoa. Se ei ollut täällä sattumalta. Vesja. Tomar laittoi kolikon taskuunsa, ampaisi pystyyn ja riensi leiriin, missä muut olivat jo saaneet teltan pystyyn. Tomar ei vilkaisutkaan heihin vaan juoksi suoraan Veljen luo ja alkoi satuloida sitä uudelleen.

                      ”Tomar! Minne sinä olet menossa?” Grindor kysyi kummissaan.

                      ”Ystäväni saattaa olla elossa! Lähden etsimään häntä.” Tomar sanoi kiristäessään satulavyötä.

                      ”Näemmekö sinua enää?” Toinen mies kysyi.

                      ”Olet aina tervetullut Pohjan Huoneeseen, Tomar Ramonin poika.” Grindor sanoi.

                      ”Ehkä tulenkin. Tuhannesti kiitoksia kaikesta, varsinkin sinulle Grindor Viimamieli. Hyvästi!” Tomar sanoi Veljen selästä ja laukkasi pois.

                      Saattoi olla hulluutta ratsastaa yksin Shakaalien perään Pakkasvuorilla, mutta Tomar halusi löytää ystävänsä, millä keinolla hyvänsä. Hän ei välittänyt enää kylmyydestä, tai sateesta, hän halusi vain löytää Vesjan.

Kolme päivää kului. Sateet eivät tauonneet hetkeksikään ja sadevesi valui puroina ja paikoin kuohuavina jokina alas vuorenrinteitä. Kalliot olivat kohtalokkaan liukkaita ja pahimmissa paikoissa Tomar joutui taluttamaan Veljeä. Vuoristo oli vaarallinen ja he etenivät tuskaisen hitaasti. Yöt olivat kylmiä ja Tomar yritti löytää jonkin kallion kolon, jonne voisi päästä edes yön ajaksi suojaan sateelta. Nuotiota hän ei uskaltanut sytyttää, jottei paljastaisi olinpaikkaansa.

                      Kolmantena yönä Tomar makasi kallion seinämässä olevassa syvennyksessä ja yritti saada unta. Maa oli kylmä ja kova, eikä hänellä ollut kuin vähäiset tavaransa päänsä alla, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Veli nuokkui vesisateesta huolimatta, mutta Tomar ei kyennyt nukkumaan. Hän tuijotti puukolikkoa miettien Vesjaa ja sitä oliko hän enää edes elossa, jos Tomar löytäisi hänet. Tomar huokaisi ja käänsi kylkeä kylmässä, märässä maassa. Lopulta uupumus voitti ja hän vaipui katkonaisten painajaisten siivittämään uneen.

Neljäntenä päivänä Tomar pystyi jo haistamaan shakaalit. Kuoleman ja mädän haju leijaili Tomarin kuonoon jostain alhaalta solasta ja Tomar tiesi olevansa oikealla tiellä. Shakaalien haju aiheutti kylmiä väreitä, mutta hän kovetti itsensä, ei ollut aikaa pelätä. Tomar kannusti Veljeä ja lähti laskeutumaan kohti solan pohjaa. Samana iltana Tomar tiesi olevansa lähellä ja hän laskeutui ratsailta. Aurinko oli laskenut vain hetki sitten, mutta paksut pilvet olivat pimentäneet taivaan kokonaan. Tomar hiljentyi kuuntelemaan ja pystyi jo erottamaan joitain ääniä lähistöltä. Sade alkoi vihdoin hiipua ja tihkuttaa ensimmäistä kertaa päiviin.

                      ”Odota tässä. Jos shakaaleja lähestyy laukkaa karkuun.” Tomar kuiskasi Veljelle, joka katsoi häntä huolestuneena. Sitten hän jätti ratsunsa ja lähti jalan kohti shakaalien hajua.

                      Alhaalla solan pohjalla oli leiri. Telttoja oli joitain kymmeniä ja Tomar näki shakaaleja partioimassa toisella puolella leiriä. Hieman lähempänä häntä istui maassa joukkio shakaaleja, niillä oli miekat ja keihäät, mutta ne näyttivät viettävän vapaailtaa. Ne istuivat puolipiirissä teltan edustalla juoden ja pelaten nopilla. Tomar laskeutui kallion pieltä niin hiljaa kuin kykeni. Hän kiersi shakaalijoukon oikealta suurten kivien välistä.

                      Telttojen keskellä törötti lahonnäköinen talo. Onneton mökkipahanen, joka oli luultavasti ollut hylättynä, ennen kuin Varjolaiset olivat ottaneet sen käyttöönsä, tai niin Tomar päätteli. Talon ikkunoista kajasti valoa. Tomar hiipi niin äänettömästi kuin kykeni leirin läpi ja lopulta talon viereen. Sydän pamppaillen hän kurkisti ikkunasta ja hämmästyi. Sisällä tulen lämmössä istui Trokahn Darmonth siemaillen viiniä viiden miehen kanssa. Olisi pitänyt arvata, että hän oli Varjolainen, Tomar mietti irvistäen. Hänen seurassaan olevat miehet olivat Varjolaisia, joita Tomar ei tuntenut. Hän kuuli lasin läpi loput heidän keskustelustaan.

                      ”…Harmi ettemme voineet jäädä juhliin. Mutta kapteeni kertoo toki terveiset puolestamme, vai kuinka?” totesi mustiin pukeutunut mies, jonka suuri koukkunokka pilkisti mustan hupun alta. Kapteeni? Tomar kurtisti kulmiaan kuunnellen. Trokahn naurahti kolkosti.

                      ”Tottakai. Lähtekäämme siis. Aikaa ei ole enempää hukattavaksi.” Trokahn sanoi ja tyhjensi lasinsa suurieleisesti. Sitten hän nousi ylös ja pyyhki viittaansa. Muut nousivat myös puhuen toisilleen päällekäin, eikä Tomar saanut kunnolla selvää. Sitten he seurasivat Trokahnia ulos talosta. Tomar hiipi heidän kintereillään nurkan takana piilossa.

                      ”Käyn vielä hyvästelemässä vieraamme. Ratsastan perässänne.” Trokahn sanoi ja kääntyi erilleen seurueesta. Tomar ei miettinyt pidemmälle, vaan lähti seuraamaan kenraalia, joka marssi määrätietoisesti leirin poikki, sisään keskikokoiseen telttaan. Tomar katsoi ympärilleen. Parinkymmenen metrin päässä oli kaksi shakaalia vartiossa, mutta ne juttelivat keskenään, eivätkä huomanneet, kuinka Tomar puikkelehti pimeyden turvin lähemmäs telttaa, jonne kenraali oli hetki sitten kadonnut. Tomar kuuli puhetta teltan sisältä.

                      ”…niin paljon. Olisin halunnut nähdä, kun shakaalit repivät sinut jäsen jäseneltä kappaleiksi, mutta minulla on tärkeämpää tekemistä.” Trokahn sanoi. Sitten kuului tuskan parahdus.

                      ”Tämän minä otan muistoksi… sinusta.” kenraali nauroi ja marssi ulos teltasta. Tomar katsoi piilostaan hänen peräänsä. Trokahn liittyi muiden miesten perään ja kapusi hevosensa selkään. Tomar tunnisti Vesjan ratsun muiden hevosten joukosta. Sentään eläinparka oli säästetty. Piirissä istuneet shakaalit olivat ilmestyneet aseistautuneina Trokahnin taakse. Shakaaleja olikin paljon enemmän, kuin Tomar oli havainnut. Hän laski nyt ainakin sata koiran päätä; ne olivat luultavimmin olleet solan varjoissa näkymättömissä. Trokahn viittoi merkin shakaaleille ja ratsasti niiden edellä ulos leiristä.

                      Tomar kuunteli vielä pitkään, varmistuakseen, että sotajoukko oli jo kaukana, kunnes hiipi teltan suulle. Hän raotti äänettömästi kangasta ja kurkisti varovasti sisään. Tomar kauhistui. Teltassa sisällä oli Vesja sidottuna jalkapuuhun. Hänen kasvonsa olivat laihat ja veriset, hänen sormensa oli katkaistu ja polvensa murskattu, ne olivat turvonneet ja siniset. Vesjan toinen korva oli haljennut ja vuoti verta; Trokahn oli repäissyt häneltä korvakorun ”muistoksi”. Toinen korva oli leikattu kokonaan pois. Tomar tunsi raivon kuohahtavan hänen sisällään.

Teltassa oli vartioimassa ihmismies, jokin kenraalin Vartijastosta. Mies söi kirsikoita kulhosta ja sylki kirsikan kivet Vesjan naamaan. Tämä halventava ele sai jonkin napsahtamaan Tomarissa. Hänen päässään pimeni ja hän oli hetkessä silmittömän vihan ja raivon vallassa; villi rakuuni heräsi hänen sisällään. Tomar hyökkäsi raivosta sokeana miehen kimppuun. Hän veti miekkansa esiin ja iski sen suoraan miehen kasvoista läpi. Kirsikkakulho kolahti lattialle. Leiriä partioineet shakaalit kuulivat miehen huudon ja juoksivat tarkistamaan tilannetta. Ensimmäisen shakaalin pistäessään päänsä telttaan Tomar löi sen irti yhdellä iskulla. Sitten hän hyökkäsi ulkona olevan shakaalin kimppuun. Loput leiriin jääneet miehet ja shakaalit liittyivät taisteluun, mutta Tomar oli saanut vihastaan kymmenen rakuunin voimat ja hän tappoi heidät kaikki; teurasti yksin pimeänä yönä. Maailma muuttui hämäräksi. Pelkkää mustaa, kylmää, märkää, veristä sotkua mielen usvaisissa kuvissa.

Jälkeenpäin Tomar oli yrittänyt muistella mitä oli tapahtunut, mutta kykeni muistamaan vain hämärästi, kuinka oli ratsastanut Veljellä Vesja sylissään pitkin kapeita vuoristoteitä. Aika tuntui menettäneen merkityksensä. Olivatko he ratsastaneet yhden yön vai viikon? Jossain vaiheessa, harhailtuaan shokissa aikansa hän oli kai menettänyt tajuntansa. Jotenkin hänen oli tajuttomanakin onnistunut pysyä ratsunsa selässä. Kun Veli oli tajunnut isäntänsä pökertyneen, se oli lähtenyt seuraamaan tuttua hajua ja lopulta löytänyt Grindorin leirin ja mennyt syömään muitten hevosten kanssa. Pian miehet huomasivat Veljen, sekä Tomarin ja Vesjan sen selässä ja he ottivat heidät mukaansa.

Tomar havahtui vasta seuraavana päivänä. Hän makasi jälleen Grindorin teltassa ja Grindor antoi hänelle samaa juomaa kuin aiemminkin. Tultuaan kunnolla tajuihinsa Tomar kohottautui istumaan. Hän vilkuili ympärilleen ja huomasi Vesjan makaavan tajuttomana toisella vuoteella.

”On selvästi kirjoitettu, että kohtaamme, Tomar Ramonin poika. Ystäväsi on hyvin pahassa kunnossa, emmekä voi hoitaa häntä täällä. Tulkaa kanssamme Pohjan Huoneeseen. Siellä hän saa parasta hoitoa.” Grindor sanoi laskiessaan kupin takaisin maahan. Tomar huokaisi syvään ja painui takaisin vuoteen pohjalle. Grindor nousi sanaakaan sanomatta ylös ja poistui teltasta. Tomar ei pystynyt enää nukkumaan, vaikka häntä ei ollut ikinä väsyttänyt enempää. Hän vain makasi tuijottaen teltan kattoa ja kuunnellen Vesjan hengitystä.

Seuraavana aamuna Grindor tuli takaisin telttaan. He puhuivat Tomarin kanssa aikansa ja lopulta Tomar suostui ja he matkustivat pohjoiseen Grindorin sekä hänen miestensä kanssa. Vesjaa oli kidutettu niin pahoin, että hän heikkeni päivä päivältä. He antoivat hänelle lääkettä kipuihin, mutta muuhun he eivät pystyneet.

Matkattuaan loputtomalta tuntuneen viikon verran, he saapuivat Grindorin kotiin, Pohjan Huoneeseen, jossa heidät otettiin avosylin vastaan. Vesja toimitettiin heti hoitoon ja Tomar ei voinut muuta, kuin jäädä odottamaan uutisia. Grindor esitteli hänelle kotinsa. Hän oli Pohjan Huoneen perillinen, Andór Viimamielen, Pohjan Huoneen isännän vanhin poika.

”Kansani on elänyt Pohjoisen ylängöllä vuosituhansien ajan. Esi-isämme oli rakentanut tämän suuren linnakkeen kansansa suojaksi tuhat vuotta sitten. Valkea kansa on kuuluisa aseenvalmistuksestaan ja taitavista aseenkäyttäjistään, mutta me emme lähde mielellämme sotaan ja olemme aina vältelleet konflikteja mieluummin, kuin taistelleet.” Grindor kertoi Tomarille heidän palatessaan sairastuvalle, jossa Vesjaa hoidettiin.

”Jätän sinut nyt. Tule illalla ruokailemaan kanssamme.” Grindor sanoi.

”Se olisi kunnia, mutta haluan olla ystäväni luona.” Tomar sanoi synkkänä.

”Ymmärrän.” Grindor sanoi, kumarsi ja poistui sitten.

Tomar jäi istumaan Vesjan huoneen ulkopuolelle. Hän katsoi, kuinka ulkona ilta hämärtyi ja Pohjan huoneen satoihin ikkunoihin syttyi valot. Kaupunki oli piilossa vuorten keskellä, sen lukemattomat valot kimmeltäen kuin lumen timantit. Ilta oli seesteinen ja kaunis, mutta niin kovin surullinen. Lopulta Tomar nukahti voimattomana ja heräsi vasta aamun koittaessa, kun ovi kävi. Huoneesta tuli ulos Vesjaa hoitanut nainen. Hän niiasi Tomarille muodollisesti.

                      ”Pelkään pahoin, että emme voi parantaa häntä. Sisäiset vammat ovat liian suuret, hän menehtyy pian. Mutta saimme lapsen pelastettua.” nainen sanoi.

Tomar hieroi väsyneitä silmiään, eikä ollut varma oliko kuullut oikein. Hoitaja hymyili ymmärtäväisesti ja vakavoitui sitten.

                      ”Hän on hereillä vielä, suosittelen käymään nyt. Hän ei kestä enää kauaa.” nainen sanoi vakavana ja avasi Tomarille oven. Tomar astui sisään. Vesja makasi heikkona sängyllä. Vuoteen vieressä oli kehto, jossa nukkui lapsi. Tomar käveli hämmentyneenä sängyn viereen. Hän katsoi lasta, jonka kasvot olivat aivan kuin Vesjan kasvot.

                      ”Ai hei… herra Tomar.” Vesja sanoi hiljaa. Tomar istuutui hänen viereensä sängylle.

                      ”Tämä taisi olla suurin valheesi.” Tomar sanoi. Vesja naurahti ja irvisti hieman kivusta.

                      ”Tässä maailmassa miehet selviytyvät paremmin.” Vesja sanoi hymyillen ja kääntyi kohti lasta. ”Eikö hän olekin sievä?” hän sanoi ja kosketti varovasti lapsen kasvoja murtuneella sormellaan. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi vaivoin selälleen. Nyt Tomar ymmärsi monta asiaa, Vesjan nopea lihominenkin, sekä mies ruskeissa saappaissa.

                      ”Se mies siellä metsässä…” Tomar aloitti.

                      ”Hänen isänsä. Kyllä…” Vesja sanoi ja sulki silmänsä. Hän näytti hyvin surulliselta.

Tomar istui siinä miettien millainen elämä Vesjalla oli ollut, kun hän oli joutunut tekeytymään mieheksi. Tomar muisti puisen kolikon ja kaivoi sen taskustaan.

                      ”Tämä on sinun.” hän sanoi ja ojensi kolikon Vesjalle, joka otti sen hymyillen vastaan.

                      ”Tämä oli hänen. Hän antoi sen minulle.” Vesja sanoi ja suuteli kolikkoa, ennen kuin laittoi sen paitansa alle. Tomar katsoi lasta ja sitten ulos ikkunasta. Aurinko alkoi nousta.

                      ”Voitko kertoa, miksi Trokahn halusi sinut?” Tomar lopulta kysyi. Vesja oli niin pitkään hiljaa, että Tomar luuli jo hänen lähteneen, mutta Vesja kuitenkin avasi silmänsä.

                      ”Minä näin… jotain. Hän tivasi minulta mitä olin nähnyt ja lopulta minä kerroin. Minä näin kerran hänen muuttavan muotoaan, ihan yllättäen… En tiennyt että hän oli taikuri. Hän nauroi minulle. Julmaa naurua… Niin julmaa. En tiedä miksi hän nauroi.” Vesja sanoi surkeana ja näytti kurjalta, sekä surulliselta. Hänen kertomuksensa oli outo, mutta Tomar ei kysellyt häneltä enempää.

                      ”Luulin että kuolen sinne.” Vesja sanoi ääni väristen. ”Mutta sitten sinä tulit.” hän sanoi hymyillen. ”Kiitos, herra Tomar.”

                      ”Totta kai. En voinut jättää sinua sinne.” Tomar sanoi hiljaa.

Tomarista tuntui pahalta. Vesja otti häntä kädestä, hänen sormensa olivat vääntyneet, mutta hän piti Tomarin kädestä tiukasti kiinni.

                      ”Tomar. Anna hänelle nimi, pidä huoli, että hän on turvassa.” Vesja sanoi ja katsoi Tomaria silmiin. Sitten hän huokaisi väsyneesti ja sulki jälleen silmänsä.

                      ”Totta kai. Katson, että hän saa hyvän kodin.” Tomar sanoi ja puristi Vesjan kättä.

Vesja ei vastannut. Silloin Tomar tajusi, että hänen otteensa oli rauennut.

                      ”Vesja?” Tomar kysyi. Pala nousi hänen kurkkuunsa. ”Vesja!” hän ravisteli Vesjaa olkapäästä, mutta hän oli nukkunut pois. Tomar jäi istumaan hänen vierelleen, kunnes hoitaja tuli takaisin. Hän veti peiton Vesjan kasvoille ja otti lapsen syliinsä.

                      ”Tulkaa.” hoitaja sanoi Tomarille, joka katsoi yhä murheellisena menehtynyttä ystäväänsä. Hoitaja otti häntä käsivarresta ja talutti pois.

Vasta seuraavalla viikolla Tomar jaksoi liittyä Grindorin seuraan illalliselle. Grindor, sekä hänen isänsä Ándor olivat hyvin ymmärtäväisiä ja Tomaria suorastaan hävetti olla heidän vieraanaan. Tomar kertoi heille Vesjan viimeisestä toiveesta.

                      ”Lapsi saa jäädä Pohjan Huoneeseen ja kasvaa kansamme parissa, jos vain haluat, Tomar.” Ándor sanoi.

                      ”Kiitos, mutta se olisi aivan liikaa pyydetty teiltä.” Tomar sanoi. ”Mutta en tiedä mitä muuta voisin tehdä. Minulla on oma taakkani ja lapsi ei olisi turvassa kanssani.” hän jatkoi ja huokaisi.

                      ”Se on siis päätetty, lapsi jääköön tänne. Me pidämme hänestä huolta.” Grindor sanoi ja laski kätensä Tomarin olalle. ”Joko olet päättänyt tytölle nimen?”

Tomar nyökkäsi.

                      ”Ashtana. Aamunkoi.” Tomar sanoi ja Grindor nyökkäsi syvään.

                      ”Ashtana saa kasvaa joukossamme ja olla yksi meistä. Mutta mitä sinä aiot, Tomar?” hän kysyi ja nojautui Tomaria kohti.

                      ”Mikäli siitä ei ole liikaa vaivaa, voisin jäädä tänne vielä hetkeksi. En tiedä vielä mitä aion seuraavaksi. Minun piti matkustaa länteen Vesjan kanssa, mutta nyt… En tiedä haluanko enää.” Tomar sanoi ja katsoi käsiään surullisena. Rannanmoon meneminen ei tuntunut enää yhtään niin haluttavalta, kuin aiemmin ystävän kanssa.

                      ”Saat jäädä niin pitkäksi aikaa kuin haluat.” Àndor sanoi ja Grindor nyökkäsi Tomarille.

                      ”Kiitoksia.” Tomar sanoi hymyillen, vaikka hänen sisällään tuntui yhä kylmältä.

Meni monta viikkoa, ennen kuin Tomar alkoi voida paremmin. Hän vietti aikaa Grindorin kanssa vaeltaen luonnossa ja metsästäen. Hän oppi paljon Valkean kansan tavoista ja kulttuurista ja hän jäi asumaan lopulta pitkäksi aikaa heidän pariinsa.

                      Kaikesta huolimatta Tomar ei koskaan päässyt yli ystävänsä menetyksestä. Vaikka Tomar ei sitä vielä ymmärtänyt, Vesjan kuolema oli se hetki, joka muutti hänen elämänsä lopullisesti. Hän ei ollut enää se sama poika, joka lähti kylästään viisi vuotta sitten.