Prologi - osa 6

Sielunriisto

Juoksin. Tiesin sen oleva viimeinen juoksuni. Ne saavuttivat, kuulin huutoja takaani; koko laakso kaikui niiden ääntä. Lunta oli nilkkoihin, joten saatoin juosta melko lujaa. En silti tarpeeksi lujaa. Minun oli lopulta kohdattava ne kaikki. Tiesin että tällä kertaa niitä olisi enemmän.

Suunnistin mäkeä ylös prinsessa heti perässäni. Loppu oli käsillä, haistoin sen. Jalkojani särki juoksemisesta, kun pääsin mäen päälle. Sydämeni hakkasi kurkussa ja henkeä pakotti. Veren maku kurkussa jatkoin juoksua kohti edessä siintävää metsää.

Askel.

Eteeni ilmestyi kuin tyhjästä kaksi sakaalia. Pysähdyin, samoin prinsessa. Katsoin taakseni ja näin toiset kaksi sakaalia nousevan rinteestä perästämme. Olimme saarrettuja. Tämä oli loppu. Käännyin kohti prinsessaa. Hän katsoi minua. Ei tarvinnut sanoa enää mitään.

Otin varmemman asennon. Jalat hieman haaralleen, paino eteen, ote miekasta kaksin käsin, älä näytä pelkoa, aivan kuten mami opetti. Ei… ei mami… Aralmin. Tiesin hyvin, että luultavasti tulisin kuolemaan nyt, mutta aioin ensin näyttää noille rakkikoirille, millaista helvetissä on. Käykää kiinni saatanan paskat, minä revin teidät palasiksi.

Aurinko laski.

Hyppy tyhjyyteen. Lensin. Ihan kuin unta, ajattelin. Raivo täytti mieleni. Katkeruus, viha. Kuolkaa kaikki. Lumi narahti. Musta koiran naama irvisti minulle, näytti nauravan. Et naura kauaa. Minä tapan sinut! Sinä kuolet! Kuolet! Kuolet! Kuolet! Isku. Lämmintä verta käsilläni. Tuskaa ja kuolemaa ympärilläni. Joku tulee kohti, ajattelin. Kylkeeni sattui, se osui minuun. Mutta minussa henki vielä pihisee. Sinussa ei kovin kauaa. Viilsin ja revin. Tapoin ja teurastin. Pian olen yhtä paha ja mätä kuin hekin. Mutta minä en aio kuolla noiden miekoista. He kuolevat minun miekastani.

Nyt niitä tulee lisää.

Joka suunnalta. Niitä on satoja.

Ei helvetti.

Kaikki pimenee, mutta minä en pysähdy.

Minä elän.

Elän.

Kuut nousivat taivaalle.

Olin yhä hengissä. Hädin tuskin. Vaatteeni olivat veressä, oksennuksessa ja hiessä. Nojasin miekkaani, keihääni oli mennyt katki. Olin täynnä mustelmia ja haavoja ja hengittäminen sattui. Prinsessakin oli elossa. Maa metsässä oli punaista loskaa. Ruumiita oli joka puolella. Löyhkä oli kuvottava, mutta vaikka yökin, en saanut enää mitään oksennettua ulos. Tuijotin maahan ja kaikki tuntui tapahtuvan hidastetusti. Kuin en olisi enää ruumiissani, vaan seuraisin tapahtumia ulkopuolisena. En tuntenut mitään. En enää kipua, tuskaa saati iloa, surua.

Viisi sakaalia nousi ylös rinnettä. Käärmepää ja neljä orjaa. Käärmepää käveli yksin luoksemme. Se sanoi jotain, mutta en saanut enää selvää mitä. Sitten se katsoi ympärilleen ja näki kaikki ruumiit. Kaikki kuolleet sakaalit, jotka me olimme teurastaneet talviseen metsään. Nyt se tappaa meidät, ajattelin, vaikka en ajatellut.

Käärmepää katsoi minua ja prinsessaa. Kaaduin maahan. En pysynyt enää pystyssä. Naamani painautui kylmään maahaan, sotkeutuen lisää verestä. En tiedä hengitinkö. Näin jalkojen astuvan viereeni. Jokin nosti minut ylös. Näin vain maan. Minua raahattiin molemmilta puolilta.

Aika kuoli minulle. Meni vuosi. Tai sitten vain sekunti. En enää tiennyt. En enää välittänyt. Unen kauniissa maassa olin rakkaani kanssa. Hän ja minä ja olimme niin onnellisia.

Nostin päätäni. Näin käärmepään kävelevän edelläni ja kahden orjan kannattelevan minua käsissään. Kävelimme pienen kylän läpi. Sen asukkaat pysähtyivät katsomaan kulkuamme. Katsokaa, murhaajia, ne kuiskailivat toisilleen. Pääni painui taas. Maailmani oli vain maa, joka liikkui ylhäältä alas edessäni.

Kylät ja metsät jäivät taakse. Kylmä ilma vaihtui lauhaan. Kaikki oli erilaista. Nostin päätäni, vaikka niskaan koski. Näin valtavan valkoisen rakennuksen, kuljimme sitä kohti. Määränpääni. Olimme kai jossain Kaupungissa, en ollut varma. Menimme sisään.

Käytävät olivat kirkkaita ja kiiltäviä. Kuulin huutoa jostain kaukaa. Nostin katsettani ja näin prinsessan juoksevan ohitseni ja huutavan jotain. Hänet otettiin heti kiinni. Jaksaisinpa minäkin vielä taistella. En enää jaksanut. Tunsin piston kyljessäni ja vaivuin uneen.

Näin paljon valoja ja ihmisiä valkoisissa kaavuissa. En tiennyt oliko se unta vai oliko se totta. Minua pelotti. Sitten unen utuiset käytävät alkoivat terävöityä ja kipu palasi. Kapean käytävän päässä oli ovi, jota kohti minua raahattiin. Ovi aukesi. Sisällä oli iso, tyhjä huone, jonka keskellä oli tuoli. Huimasi. Tuoli tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Näin kahleet. Tähänkö on tultu. Tämä on loppuni.

Tuolia vastapäätä oli peili, josta näin itseni. En ollut enää muuta, kuin riutunut ruumis, joka teki hidasta kuolemaa. Näin peilistä prinsessan, joka huusi nimeäni, sekä jonkin oudon olion. Sillä ei ollut ruumista, mutta se ei ollut näkymätön. En tiennyt, mikä se oli, mutta pelkäsin sitä. Olento lähestyi minua. Mene pois, älä tule lähemmäs. Olento leijui eteeni, se oli kuin vettä. Näin sen käden, joka kurottautui äänettömästi minua kohti. Nyt tiesin kohtaloni.

Älä.

Anna minun elää.

Antakaa anteeksi pahuuteni, syntini.

Älä tapa minua.

Älä vie sieluani.

Antakaa anteeksi tekoni.

Antakaa minun nähdä Hänet viimeisen kerran.

Anteeksi.

Lämpö, valo, lennän.